Olen suomalainen

Illalla sataa ja kovaa. Italian niemimaalla on ollut viime aikoina huonot kelit. Pohjoisessa satanut lunta, Campaniassa sade on saanut kadut tulvimaan ja puut katkeilemaan. Salernon historiallinen keskusta on kärsinyt pahat vahingot. Roomassa vettä on tullut koko viime viikon.

Sade saa täällä kadut tulviman koska viemäröintiä ei ole, tai sitten se menee tukkoon heti kättelyssä. Sisilia on välttynyt rajuilmoilta mutta eilen mennessämme illalla syömään olivat sadetakit tarpeen. Ortigian saarelle ei mitään asiaa.

Oli sunnuntai-ilta mutta Corso Gelonen läheiset ravintolat olivat kaikki kiinni. Vain noutopizzaa oli tarjolla. Onneksi muistni yhden pizzerian jonkin matkan päässä. Se on auki. Olemme ainoat asiakkaat.

Saatuamme pizzat ja punkun pöytään, ravintolan television möykän keskeltä räjähtää soimaan Maamme laulu. Bottas on voittanut formulat Venäjällä. Laulu soitetaan alusta loppuun. Vaikka pidän juuri perusteellista talouspoliittista katsausta, on pakko mennä katsomaan. Sieltä se Bottas erottautui pienenä koronasuojausten keskeltä. Yhtä isosti uutisoidaan Italian ylpeyden Ferrarin Charles Leclercin olleen seitsemäs.

Pizzassa on tukevasti mausteita ja vino rosso tavola menettelee. Emme mieti sen kummemmin Bottaksen voittoa ja suomalaisuutta. Meiltä puuttuu kansallistunne. Suomeen emme tunne mitään ikävää. Ainoastaan hyvässä hoidossa olevat koirat käyvät silloin tällöin mielessä.

Suomalainen kulttuuri on nuori ja ohut. Maasta muuttaneet sopeutuvat nopeasti, eikä seuraava sukupolvi koe itseään erityisen suomalaisena. Assimilaatio on ollut nopea Amerikassa, Australiassa ja Ruotsissa. Amerikan Suomi haalit vetelevät viimeisiään, muuallekin suomalaiset katoavat paljoa jälkiä jättämättä sukkelaan.

Tapasin Ho Chi Minh Cityssä Vietnamissa muutama vuosi sitten Kontulasta lähtöisin olleen Veksin. Hän oli jo nuorena lähtenyt vanhempiensa kanssa Australiaan. Sisko jäi Suomeen ja asui edelleen Kontulassa. Veksi oli kiertänyt Australiaa työkseen. Hän oli suomalaiseen tapaan tullut hyvin toimeen myös alkuperäisasukkaiden kanssa. Nyt hänelle oli vietnamilainen vaimo ja he asuivat Brisbanessa.

Veksi oli kerran lähtönsä jälkeen käynyt Suomessa. Hän ihmetteli Australian pitkien välimatkojen jälkeen Euroopan pienuutta. Oli kuulemma yhtä soittoa kerralla ajanut koko Euroopan läpi Portugaliin asti. Hänen suomenkielen taitonsa oli säilynyt hyvänä. Hän antoi minulle osoitteensa jos joskus satun Brisbanessa päin liikumaan. Oli hänellä kuulemma myös kesämökki Tasmaniassa.

Maailman turuilla hortoilee paljon näintä suomalaisia veksejä. Missään päin maailmaa ei voi pitemmän päälle olla törmäämättä suomalaisiin. Nomadikansan vaellusvietti yhdistettynä rajuun elintason nousuun mahdollistaa porukoiden pyörimisen joka puolella planeettaa.

Suomalaisuus ei minulle ole mikään ylpeyden aihe, vaikka homma pelaakin Suomessa joka suhteessa hyvin. Kelien lisäksi ei paljon valittamista. Kerran lauloin täyttä kurkkua hotellihuoneen parvekkeella ”Olen suomalaista” poltettuani Intian Purissa hindujen pyhiin menoihin tarkoitettua huonolaatuista ganjaa. Sitä sai kuka tahansa ostaa Governement Bang Shopista.

Mä rakkaudesta laulan,
On siinä mies ja nainen
Pohjantähden alla,
Elää suomalainen

Samalla reissulla törmäsin Purissa asuviin ruotsalaisiin siskoihin. Toinen oli ollut suomalaisen kanssa naimissa jossain vaiheessa heidän never ending Asian touriaan. Tytöillä oli kestävyys kasvanut reissussa, aineet olivat kovia. Meidän piti kuunnella illalla levyjä kun sähkökatkot loppuisivat illalla kymmenen jälkeen. Olin unten mailla jo kahdeksalta kunnon tötsyistä enkä muista mitään ennen seuraavaa aamua.

Minä jatkoin Kalkuttaan, sisarukset jäivät Puriin. En ole kuullut heistä mitään tuon jälkeen. Pari vuotta myöhemmin Orissan yli pyyhkäisisykloni joka tappoi arviolta 300.000 ihmistä.

Suomalaiset viihtyvät hyvin ulkomailla, vaikka Espanjan Aurinkorannikon 30.000 suomalaista pienessä teko-Suomessaan herättävät minussa lähinnä sääliä ja kauhua. Ei mitään kykyä eikä halua tutustua vieraisiin kulttuureihin. Masan baarin karaoke riittää ja Suomi-ruokaa tarjoilevat raflat. Toivottavasti en koskaan pehmene päästäni niin perusteellisesti, että muutan Costa del Solille tai Kanarialle vapaaehtoisesti.

Joillekin ihmisille Suomeen paluun hetki iskee reissun lopussa armottoman ahdistuksen päälle. Tutut kuviot velvollisuuksineen eivät houkuttele. Esimerkiksi edesmennyt miljardööri Niklas Herlin viihtyi paremmin Jenkeissä. Kun hän vieraili poikansa kanssa automatkalla Teksasin Austinissa tykkäsi hän rokkikaupungin menosta niin paljon että aikoi vanhana ukkona hankkia sieltä asunnon. Olen itsekin käynyt Austinissa ja vanhenevalle ikirokkarille se on totta tosiaan mainio mesta.

Herlin ei koskaan päässyt takaisin nuoruutensa Amerikkaan, vaan kuoli asuntoonsa Nizzassa lähdettyään juuri Suomen talvea pakoon. Hänet löydettiin vasta kolmen päivän kuluttua.

Välimatkojen kutistuminen – death of distance – on muuttanut matkustamisen luonteen. Digiloikan vuoksi Suomi kulkee pilvessä matkassa kaikkialle maailmaan. Joskus kaipaan aikaa jolloin ainoa keino pitää yhteyttä kotiin olivat sikakalliit kaukopuhelut. Nyt eivät ihmiset vaivaudu edes lähettämään postikortteja. Sen sijaan Whatsappin avulla keskustelut jatkuvat keskeytymättä. Onneksi en jaksa mesettää. Se on paremminkin nuorten ja minua sosiaalisemman sakin touhua.

Aamulla sade on lakannut. Kävelen vaimoni kanssa Ortigian saarelle. Siellä on digityöläisille tila jossa vääntää koodia. Paikka näyttää ankealta, eikä sen kaistan nopeus nouse läheskään Suomessa joka kodin varustuksiin yltävälle nopeudelle. Jätän vaimon sinne ja painun katselemaan merta. Maltan sikarikkaiden luksusjahdit ovat edelleenkin satamassa. ¨Norwegian Dawn¨ risteilyalus odottamassa milloin taas lähdetään. Siitä voi tulla pitkä odotus.

Siracusan kaduille on ilmestynyt huomattavasti aikaisempaa enemmän maskikasvoja. Korona epidemian lähestymistä pelätään, vaikka olemme Sisilian syrjäisessä kolkassa. Vedän lattea ja croissantin kahvilassa. Sitten osoitan että minusta on vielä rikkomaan rajoja ja ylittämään itseni. Ostan valkoisen mallun sijasta askin Camelia.

Ulkomailla minulle tulee pakonomainen tarve alkaa polttaa tupakkaa. Ennen se oli pakko vetää viinaa. Olen viime vuodet tyytynyt himassa sähkötupakkaan. Ei sekään terveellistä ole mutta koska ei ole vielä olemassa pitempi aikaista tutkimusta sen vaaroista, ei tieteen nimissä voida sen vaaroja vannoa. Mikään terveystuote se ei ainakaan olen, tunnustan tosiasiat. Who wants to live forever?

Katson telkusta uutisia. Pysyn aika hyvin kärryillä vaikka en aio vaimoni tavoin mennä italiankielen intensiivikurssille. Myskytuhot Campaniassa, Leccessä nuori pari murhattu, Trumpin verosotkut.

Parin tunnin päästä vaimo lähettää viestin, että työt sujuvat mutta jatkojohdon adapteri on jäänyt matkasta. Lähden viemään sitä. Käymme duomon vieressä kahvilassa. Katumuusikot ovat lähteneet Siracusasta. Duomon aukio on autio.

Palattuani iPhonen askelmittari kertoo minun talsineen tänään 9,1 kilometriä. Kunto on edelleenkin hyvä. Keväällä tosin lonkkani kuvattiin. Molemmista havaittiin alkavaa kulumaa. Lääkäri lähetti minut myös selkävaivaisten toipumiskurssille. Mutta avioerokiireiden vuoksi se jäi minulta väliin kun piti tuumia tilannetta stadissa, Tallinnassa ja myöhemmin Kreikassa. Lonkat ja selkä eivät tällä hetkellä vaivaa. Kujeskeleva elämäntapa sopii nykytilanteeseeni hyvin.

Eipä tässä muuta. Saarikosken sanoin: On kerrottava vähän kaikesta tai vähästä kaikki.

Sisilia koronan aikaan ja jälkeen