Interraililla Palermossa huhtikuu 1979

 Täällä Euroopassa on paljon rautatietunneleita. En kuitenkaan koe niistä tai mistään muusta suurta näkemisen ja kokemisen riemua. Koti-ikävä on perkeleen keksintö, estää katoamasta maisemaan ilman ajatustakaan paluusta. Minulla ei ole mitään syytä palata takaisin. Elämäni voi viimeinkin alkaa missä tahansa.

Olen levoton etsijä, tiedän etten kuitenkaan koskaan pääse perille. Kuljeskelu ja juopottelu, nämä venäläisen kansanluonteen keskeiset piirteet ovat minussakin, kaikkien maiden minuissa. Olen hieman masentunut pitkästä matkasta Nizzasta aina alas Sisiliaan saakka. Aurinko paistaa vuorten yllä, tästä vielä noustaan. Nälkä saa minut ymmärtämään että ruoka on aika hieno juttu, varsinkin jos se puuttuu sen arvo nousee kummasti. Jyrsin hikistä näkkileivän palaa. Pieniä ovat silakat joulukaloiksi.

En tiedä tarkalleen mitä teen Palermossa. Palazzo Abbatellis ja katakombit täytyy tsekata. Välimeri avautuu junan ikkunasta suurena ja sinisenä. Ylihuomenna on vappu, aukioloajat täytyy ottaa huomioon, ainakin Suomessa täytyy. Mafian ja kommareiden Italiassa asiata voivat olla toisinkin.

Pitkältä iltakävelyltäni jäivät Roomasta mieleen erityisesti lukuisat prostituoidut. Pariisin jälkeen Rooma tuntui pieneltä ja välimatkat käveltäviltä. Onkohan em. lauseilla mitään merkitystä. Pitää vissiin alkaa miettiä mikä on kuulakärjellä ruutuvihkoon panemisen arvoista. Väsyneenä kuvittelen seuramatkailun olevan sittenkin reissaamisen paras muoto.

Mielialani on todella murhaava, olen unen puutteesta ja nälästä sekaisin. Minusta alkaa tuntua että olen joku muu. En enää reflektoi, istun apaattisena junassa. Voin ymmärtää hyvin mitä päiväkirja merkitsi Anne Frankille tukalissa oloissa. Ei minullakaan olo muuta ystävää kuin ruutuvihko jota tarttua hädän hetkellä käsistä.

En tajua väsymykseltäni, että minulla ei ole mitään vaaraa, vaikka kellot soivat kappelissani. Olen pieni partikkeli jossakin suuressa, liian pieni ymmärtääkseni syyt ja seuraukset. Haluaisin tällä hetkellä olla kaikessa rauhassa yksin kotona, lukea jotain syvällistä ja miettiä asioita kaikessa rauhassa. Luulen että sellainen elämä sopii minulle parhaiten.

Minun on löydettävä hotellihuone, saatava unta. Trapean asema, samat italialaiset ukot seisomassa tumput suorina ohikulkevaa junaa töllöttämässä. Monessa pienessä paikassa junan tulo on päivän kohokohta. Joitakin kenties lähtee, joku palaa takaisin, kaikki on merkille panemisen arvoista jotta kylän juorut saavat uutta vettä myllyynsä,

Paul Theroux´in ajoittaisen masentumisen reissuillaan täytyy johtua samanlaisista tiloista jonne olen päätynyt. Mitä järkeä tässä reissussa on? Mikä on sen merkitys tulevan kannalta? Mitä minusta tulee isona, ei harmainta aavistustakaan.

Toivon tosi kuumaa aurinkoa kun pääsen Palermoon. Aurinko on ystäväni. Willian Tylerin mielestä sen on myös Jumala. Voi ollakin, itsehän me tästäkin asiasta päätämme ja olemme pohtineet asiaa vuosisadat eri vinkkeleistä. Lopullista varmuutta ei ole kuitenkaan saatu.

Byron, Hemingway, Shelley ja muut jotka innoittivat minut matkalle, tuntuvat kaukaisilta mutta silti tärkeiltä. Olen vanhan kulttuurin höpöhöpö ystävä. Mitään syvempää elämästä ja sen filosofiasta en ole ehtinyt miettimään, voimani ovat menneet selviytymiseen. Olen kirjoja lukevan filosofin sijasta tätä erää Nietzchen ulkoilmaihminen, toiminnan mies ilman toimintaa.

Tietyssä väsymyksen pisteessä asiat muuttuvat merkityksettömiksi. Kaikki mitä tein, tulen tekemään on menettänyt merkityksensä. Olen varma että elämällä eikä matkalla ole mitään tarkoitusta, vaikka sairaalloisesti yritämme koota fragmentaariset palaset joksikin suuremmaksi, elämän kokoiseksi. Ei onnistu, voin tässä etanan vauhtia matavassa Palermon yöjunassa vakuuttaa.

Miten minulle kävi ylioppilaskirjoituksissa joiden jälkeen heti lähdin? Ruotsin läpimeno on siinä ja siinä. Pitää vissiin syksyllä yrittää paremmin valmistautuneena uudestaan. (Läpi meni huonoimmalla hyväksytyllä ja minusta tuli keväällä 1979 ylioppilas. Myöhemmin olin pari kesää Tukholmassa töissä ja opin ruotsinkielen hyvin.)

Suomi on maailman paras maa, voin täällä tunnustaa useita tunteja myöhässä olevassa Palermon junassa vakuuttaa. Kadulla voi tulla turpaan rakkareilta, mutta ei se aina ole ollut Oulussakaan kaukana.

 

Jossakin Sisiliassa klo 12.55

 

Tässä edelleenkin istun enkä muuta voi. Yritän lohduttautua ajatuksella että muutkin ovat joutuneet kokemaan matkustamisen vaivat. He ovat tehneet paljon rankempia reissuja kuin tämä mun. Lee Graham kiersi Kyyhkyllään purjehtimalla maailman nuorena miehenä. Liftarit seisovat teiden risteyksissä kärsivällisinä satunnaista kyytiä odottaen. Se voi olla viimeinen kyyti lähistön soramontulle tai kaatopaikalle. Heidän myöhemmistä vaiheistaa kertoo vain haaskalintujen parvet kiertämässä mätänevän ruumiin yllä.

 

Villa San Giovannista juna kuljettiin lautalla Messinan salmen yli. Näin salmea ylittäessämme siellä sukellusveneen.  Keräsin kamani, siirryin Palermoon menevään vaunuun. Vaunu jossa vietin yön oli menossa Syracusaan, Sisilian toiselle laidalle. Juna ohitti juuri Milazzon kaupungin.

 

Siellä junasta jäi kotiin lomalle palaamassa ollut siirtotyöläinen kantaen tuomisiaan lukuisissa pahvilaatikoissa. Siirtotyöläisen tunnistaa keväällä 1979 pahvilaatikoista joilla he tuovat tuomisiaan, vievät viemisiään. Tälläkin tyypillä oli melkein kuorma-autollinen tavaraa, jonka oli jotenkin onnistunut kuskaamaan Ruhrin tehdasalueelta kotikonnuilleen. Avustin laatikoiden lastaamisessa laiturille.

 

Suomessa siirtotyöläinen syrjäseudulta palasi Ruotsista ensimmäiselle kesälomalleen kotiin rämällä amerikanraudalla, täällä vauraus kulkee pahvilaatikoissa. Suomen ovelimmilla oli lisäksi eläkepaperit taskussaan selän takia. Ovelat maalaiset ymmärsivät heti Ruotsin hyvinvointivaltion hyväksi käytettävyyden, saivat paperit tuossa tuokiossa. Sitten letukalla kohti Kuusamoa. Jäähdyttäjä oli aina rikki, sinne piti jokaisessa pysähdyspaikassa kaataa ämpärillä vettä, vesivana kulki raudan perässä syrjäseudun sorateillä.

 

Palermoa ei näy, ei kuulu. Teinkö illalla sittenkin hätiköidyin päätöksen? Mutta muualle ei tuolloin, ainakaan reittini suuntaan, ollut tuolloin junia lähdössä. Turha miettiä, arpa on heitetty, Rubicon jäänyt satojen kilometrien taakse. Junan ikkunasta näkyy arabityylinen observatorio tai jokin siihen suuntaan. Aurinko paistaa voimakkaasti, tuuli tuulee navakasti.

 

Palermo 29.4.1979 klo 21.15

 

Pääsin perille Palermoon. Nyt minulla on jälleen mukavat oltavat. Matka Roomasta oli pitkä, hermoni alkoivat uupumuksesta reistailla. Asemalla annoin itselleni tunnin aikaa löytää hotelli, ja se löytyi! Hotelli on aseman lähellä hyvällä paikalla. Hotelli on aikaisempiin verrattuna korkeatasoinen, maksoi peräti 8000 liiraa, eli neljä kymmentä markkaa. (Euroissa hinta vain 6.50, eli kovasti on hintainflaatio maailmassa laukannut.) Kun pääsin huoneeseeni täysin voimat lopussa olisi minulle ollut se ja sama vaikka hinta olisi ollut kaksinkertainen.

 

Saavuttuani huoneeseen sai jonkinlaisen paniikkikohtauksen tapaisen. Olin enemmän yksin ja peloissani kuin koskaan aikaisemmin. Aloin täristä hervottomana. Pelkäsin järjen lähtevän lopullisesti päästäni. En voinut vapinalle mitään, olin kuin lastu lainehilla.

 

Vapina loppui kestettyään aikansa. Olo tuntui rauhalliselta. Menin hotellin oleskeluhuoneeseen katsomaan televisiota, turvallista tuttavaani oikeasta elämästäni. Sitä en ollut reissullani vielä katsonut. Sanotaan mitä sanotaan, kuvaruudulla vilistävät kuvat palauttivat minut lopullisesti todellisuuden rajan tälle puolelle, tai mikä puoli tämä nyt onkaan.

 

Lähdin ulos Palermon iltapäivään. Ostin kaupungin kartan. Suunnistin Villa Giulian sivuitse merenrantaan. Ränsistyneet talot, omalaatuiset ihmiset hämmästyttivät minua. Olin kuvitellut Palermon uneliaaksi, mutta se oli täynnä värejä, ihmisiä, vilinää. Jonkinlaiset markkinat olivat meneillään rannassa. Valtava vilske ja meteli. Kiertelin rannassa, yritin löytää Palazzo Abatellisin. En löytänyt, näillä ränsistyneillä sokkeloisilla kujilla saa olla onnellinen jos löytää takaisin mistä on tullut.

 

Hotellin lähellä menin pizzerian. Pizza maksoi 700 liira eli kolme markkaa, eli 0.50 euroa. Söin pizzan ahnaasti, join pienen karahvin paikallista valkoviintä siinä sivussa. Valkoviinituoppi ja Margherita nenäni alla, vain pari tuntia painajaisesta, elämä oli jälleen alkanut hymyillä. Koko hoito oli 1300 liiraa, eli Palermossa hinnat ovat ainakin alhaisen kohdallaan persaukiselle matkaajalle.

 

Olin takaisin hotellissa kahdeksalta illalla. Katsoin televisiosta urheiluruudun. Se sisälsi lähes ainoastaan jalkapalloa. Huoneeseen mentyäni kävin viimeinkin pitkäkseni. Puoli kymmeneltä olin syvällä unten mailla ja vesillä.

 

Maanantai 30.4.1979

 

Heräsin kahdeksalta yöllä vaivanneista painajaisista huolimatta suhteellisen hyvin levänneenä. Lojuin sängyssä puoli tuntia, yhdeksältä lähdin jälleen liikkeelle. Ensimmäisessä vastaan tuleessa baarissa join latten ja söin ison pullan. Sen jälkeen eteeni avautui Palermon kaduilla todella erikoisen omaleimainen kaupunki. Vasta tuona aamuna tajusin palanneeni takaisin Italiaan. Palermo oli enemmän Italiaa kuin Adrianmeren rivieran turistikaupungit; haiseva, rämisevä, kuhiseva, roskainen. Tuskinpa mistään muualta Euroopasta enää löytää tällaista kaupunkia, mietin näkemästäni ihastuneena.

 

Yritin taas Palazzo Abbatellisiin, oli kiinni maanantaisin. Tuomiokirkko ja joku todella komea aukio korvasivat pettymykseni. Saavuin kapusiinimunkkien katakombille puolilta päivin. Katakombeissa näin paljaana elämän katoavaisen järkyttävyyden. Kaikki nuo parhaisiinsa puetut luuläjät joiden kasvot irvistivät kuolemaa olivat kerran tämän kaupungin asukkaita. Pikkulapset, hirtetyt miehet ratkenneine kauloineen olivat hämmentävää nähtävää, kovaa kamaa. Munkit olivat ripustaneet kyltin: antakaa almu maksuksi. Heitin pari kolikkoa, ei ollut enempää mistä heittää. Ostin kuitenkin 500 liiran edestä postikortteja ja prosyyreita. Kokemus oli tyrmäävä, vannoin että seuraavan kerran minut tapaa kuolleiden kellarista aikaisintaan 50 vuoden kuluttua.

 

Palasin jo 37 vuoden päästä, eli aika hyvin tajusin etten takaisin Palermoon pian tulisi.

 

Kuoleman käytäviin tosin eksyin uudestaan kesällä 1991 Pariisissa jossa kävimme katakombeissa. Niihin oli kerätty muistaakseni kuuden miljoonan ihmisen luut kun Pariisin bulevardien tieltä revittiin kokonaisia kaupunginosia hautausmaineen. Taisi siinä mennä muutama kirkkokin, mutta silloin ei vielä asiasta nostettu meteliä. Ehkä nostettiinkin, en tiedä.

 

Viattomien hauatusmaa sijaitsi entisten Pariisin hallien, eli nykyisen Forum des Hallesin maanalaisen ostoskeskuksen paikalla. Se levitti kaupungin kesksutaan niin tujua hajua, että elämä sen lähellä ei ollut helppoa.

 

****

 

Päästyäni takaisin auringon alle tajusin taas kulkeneeni liian kauas, paluumatka hotelliin oli pitkä, jalat saivat lisää rasitusta entisten lisäksi. Ostin Jeesus riipuksen äidille tuliaisiksi 500 liiralla Corso Vittorio Emmanuelta. Evankeliset herättäjäseurat Palermossa, talo jossa Goethe asui käydessään kaupungissa, aukio jolle Garibaldi koksi tuhat punapaitaansa, Mika Waltarin Marco il Romano lehtikioskissa myynnissä, apina katsoi hievahtamatta kuvaansa peilistä Villa Giulian puistossa, leijonat, kotkat, pantterit, vanhan kappelin freskoja jalkapallolla pommittava pikkupoika. Eilinen pizzeria oli sekin maanantaisin kiinni, eikä seuraavasta saanut pizzaa ennen iltaa. Join pystybaarissa espresson, ostin lounaaksi appelsiinin ja banaanin. Söin ne puistonpenkillä.

 

Olin puoli kahdelta takaisin hotellissa. Pesin tukkani, olin siitä nuorena kovin turhamainen. Harjasin sen hammasharjalla kun kampaa ei vieläkään ollut, eikä tullut koko reissulla enää olemaan. Pääpehkoni alkoi päivä päivältä muistuttaa afrokampausta. Olin tuolloin lopputulokseen tyytyväinen.

 

Muutenkin vaatteeni olivat kovin vaatimattomat: farkut salataskuineen, vaalea puolipitkä tuulitakki, ruskeat asuun sopimattomat kävelykengät. En ymmärtänyt pukeutumisen päälle ennen kuin vasta kolmekymppisenä muutettuani töihin Helsinkiin. Nykyään kaapissani on hyvää kampetta joka lähtöön, suurin osa käyttämättömiä. Silti nähdessäni jymytarjouksen lyön kaupat kiinni. Kerään kirjoja ja vaatteita pahan päivän varalle.

 

Ihastelin hyvää hotellia, niitä ei ollut vielä aikaisemmin elämääni sattunut. Tauluja käytävillä, oleskeluhuone televisioineen, ruokaravintola johon minulla ei tosin ollut varaa. Illalla oli joku kyyppari käynyt vanhan tavan mukaan panemassa vuoteeni yökuntoon. Pikkumatti sängyn reunaan, peitteen kulma taitettu.

 

Tilani on eiliseen verrattuna hyvä ja rauhallinen. Pääsin säikähdyksellä. Olen kehnosta sapuskasta ja kävelystä johtuen laihtunut reissulla paljon. Repun raahaaminen on tehnyt hyvää hartioilleni. Aurinkoakin olen saanut vähän kasvoihini päivittäisten pitkien marssien aikana. Australialainen mainari sanoikin minulle luulleensa pohjoismaalaisten olevan kalpeampia.

 

20.50

 

Neljän jälkeen oli aika tehdä päivän toinen kierros kaupungilla. Kuljin jälleen rautatieaseman kautta Villa Giulian puistoon. Yksinäiset takkuiset eläimet kävivät sääliksi häkeissään kyyhöttäessään. Puiston penkillä kirjoitin omasta mielestäni kuolemattoman runon Kysymyksiä kuolleesta sielustani. Onneksi se ei ole säilynyt. Takuuvarmasti siinä ei ollut mitään kirjaamisen, tai säilyttämisen arvoista. Ehkä joskus jostain löytyy, sama mulle.

 

Puistot ovat minulle rauhoittavia paikkoja. Näen vihreää ja kaunista. Olin tyytyväinen, eikä ajatus huomisesta yön yli kestävästä junamatkasta Napoliin pelottanut. Laskeskelin että kotiin olisi vielä 16 päivän matka. Mitähän ajattelen tästä kaikesta tuolloin? Missä olen vuoden kuluttua? (Uudella interaililla, vuosi kiivasta ja tuloksellista opiskelua yliopistossa takanani.)

 

Kuulen kysymyksiä sisältäni

purjehdin halki kuolleiden kaupunginosia

Hirtetyt huutavat tuskasta

katsovat syrjäsilmällä minun kohtalooni

En tulisi pääsemään minne olin matkalla

En muistaisi edes joskus lähteneeni reissuun

Liikaa nähtynä, kuultuna

kaikki menneet rakkaudet unohdettuina

nekin jotka eivät ehtineet syttyä

Suuret matkamiehet lepäävät

muinaisten kaupunkien kirkkomailla

Unohdus tulee vuosi vuodelta lähemmäksi

Vastaukset joita he turhaan etsivät

on jo unohdettu uudestaan

 

Kirjoitin kaverilleni Lämsän Karille kortin Palermon Shelliltä. Hänen kanssaan vietin edellisenä kesänä kaksi viikkoa Riccionessa pensionaatissa täyshoidolla.  Alppilan poikia nauratti aina vitsi jonka mukaan lähdetään vielä illan päätteeksi käymään kahvilla Palermon Shellillä. En koskaan ollut tuon sakin täysjäsen, he kummastelivat olemustani, tapaani puhua kirjakieltä Oulun murteen sijasta. Enkä minäkään heitä tarvinnut kuin juomaseurana. Kun pääsin yliopistoon tämän matkan syksyllä 1979 unohdin remusakin nopeasti. Eikä ole koskaan enää tavattu, eikä puolin tai toisen ole asia edes mieleen juolahtanut.

 

Puiston jälkeen Palermon ruuhkaiset kadut. Ihmettelin liikkeiden olevan todella myöhään auki, tuolloin Suomessa ne suljettiin lakisääteisesti varhain. Vasta vuonna 2016 kauppojen aukiolo suuren kinastelun jälkeen vapautettiin Suomessa. Historia mataa hiljaa, sillä ei ole mihinkään kiire.

 

Otin kaksi pikkukarahvia hyvää valkoviintä. Aloin kirjoittamaan runoja mutta mitään järkeä niissä ei ollut. Enkä saa suttuiseksi muuttuneesta käsialastakaan selvää. Kultatukkaista tyttöäni tunnuin kaipaavan. Hän oli rinnat paljaan oleva nainen jonka julisteen ostin Riccionesta eka reissulla 1977. Mitähän sillekin julisteelle tapahtui? Entä kuvan naiselle? Nämä kysymykset eivät johda minnekään. Silti niitä tavataan kysyä. Kuuluu kirjoittamisen ja ajettelemisen kulahtaneeseen rituaaliin.

 

Olen rustannut pikkuvihkoon monta sivua skitsoa runoa, olen ollut inspiraation tilassa, mutta se oli ihan täyttä paskaa mitä suoraan sydämestäni suolsin. Antaa sen olla.

 

Puoli seitsemältä olin Enzon pizzeriassa, söin pizza a la Enzon. Se sisälsi kaiken mahdollisen; muna, makkara, silli, rehu, juusto jne. Punkkua kyytipojaksi. Riutunut varteni sai kunnon annoksen voimia antavaa energiaa. Sitä tuli niin paljon, että ostin yhdestä baarista vielä litran pullon Vulcano valkoviintä. Kävin vielä kotimatkalla juomassa kunnon kaljat aseman läheisessä baarissa.

 

Se oli liikaa. Päässäni alkoi surista. Lähdettyäni baarista päätin kulkea korttelin ympäri ennen paluuta hotelliin, päädyin kuitenkin Palermon iltatorille. Tori oli kaikissa valoissaan yksi matkani kohokohdista, joita Palermossa näköjään riitti. Siksi olenkin vihdoinkin ensi kuussa palaamassa viikoksi sinne. Nappailin välillä omasta pullostani punkkua ja vedin tunnelmaa keuhkoihini. Kävelin torin päähän saakka kujia pitkin, sitten samaa tietä takaisin.

 

Kojut soittivat musiikkia, ostin yhdestä piraattikaseti Tony Astaritan tangon tapaista. Aioin viedä sen siskolleni tuliaisiksi, en muista veinkö. Mutta nyt 2.8.2016 panin Spotifystä 37 vuoden jälkeen soimaan Tony Astaritaa, suuri ääni, suuret tunteet.

 

Torilta palasin viimeinkin hotelli Sausereen. Olin päissäni, runoillut tarpeeksi. En silti malttanut lopettaa, hieroglyfejä syntyi vielä illan mittaan monta sivua.

 

Hän ei lue kirjoja, ei lehtiä

vain tyttöjen katseita

Hän on onnellinen Telluksen voittanut mies

vaikka maailman tytöt kulkivat ohitseni

eikä yhdenkään katse kääntynyt taakse

Yksin ilman seuraa Palermossa

Sisilian merenpuoleisessa kolkassa

Näen laivojen lähtevän

tiedän niiden menevän onnea päin

Ottakaa mukaan, kuulkaa kaiffarit

Elämäni voi vihdoinkin alkaa

missä tahansa

Palaaminen on kuolemaa

kuolema palaaminen,

elämä ilman elämääni

automaatti-ihmisen turhia unelmia

joille konehuoneen miehet nauravat

vääntäessään uuden päivän käyntiin

Se on sama virta johon astumme

kerta kerralta

sama sohjoinen virta ilman portaikkoa

sanoipa viisaat mitä

vielä tulevassa katuvat

 

Tostai 4.5.1979 14.päivä

 

Matka jatkuu, kahdessa viikossa sen olisi vietävä minut ylös pohjoiseen Euroopan toiselle reunalle. Illalla vedin pään täyteen, pimenin täysin. Rankan runoilun jälkeen sammuin sutjakasti. Nukuin yön ilman korvatulppia ties kuinka pitkään aikaan.

 

Heräsin aamulla kuuden maissa painajaisiini kuin joku eläin. En tiennyt kuka olin, mitä olin, kaikki oli outoa ja omituista. Juuret entiseen elämääni olivat poikki. Lojuin sängyssä puoli yhdeksään, mikä toi kaivattua taukoa kiihkeään matkustamisen rytmiini.

 

Sitten pakkasin jälleen kamani, painuin ulos hotellista. Vein reppun säilytykseen rautatieasemalle. Aamiaieksi caffelatte ja leivonnainen. Ei ollut tuolloin vielä tiedossa monipuolisen aamiaisen merkitys. Kävin vielä kerran katsomassa onko Palazzo Abbatellis auki. Ei ollut. Menin rantaan. Satama kuhisi elämää, vuoret sukelsivat usvan seasta, aurinko lämmitti.

 

Aloin tehdä muistiinpanoja kun kuulin takaani jonkun sanovan: Quelle langue? Kuultuaan minun olevan Suomesta kaveri oli kovasti kiinnostunut. Kielivaikeuksista juttu sujui jotenkuten. Otettiin muutamat valokuvat, jässi kysyi: Lähdettäisiinkö ajelemaan hänen renullaan? Sama se mulla, sitten mentiin tipparellulla lujaa ympäri Palermoa. Ajoimme kaupungin uuteen osaan. Se oli täysin erilainen kuin vanhakaupunki. Välillä pysähdyttiin juttelemaan tämän Enzo kavereiden kanssa. Vähitellen tajusin hänen olevan seuraa etsivä homoseksuaali.

 

Nappasimme colat Sisilian sisäisten junien asemalla. Enzo maksoi. Seuraavaksi ajoimme Monte Pellegrinon vieressä olevaan suureen puistoon. Pyhäpäivänä ihmiset olivat kerääntyneet piknikille. Enzo sanoi käyvänsä futaamassa puistossa. Puiston jälkeen ajoimme kaupungin uuden osan läpi takaisin rautatieasemalle. Olimme siellä kahden maissa iltapäivällä. Katselimme ympärillemme, menimme patsaan juurelle istumaan. Sitten Enzo sanoi: Täytyy mennä. Hän vilkutti vielä kadotessaan väkijoukkoon.

 

Ymmärsin mistä oli kysymys mutta en tuntenut vetoa homojen touhuun. Enzo ymmärsi tämän nopeasti. Enzo kertoi työskentelevänsä Presso Dixon tavaratalossa myyjänä. Palkka oli 250.000 liiraa kuukaudessa. 100.000 meni auton osamaksuihin. Rahasta teki tiukkaa. Mutta olipa ajopeli jolla kiertää Palermon puistohomojen lymymestoja.

 

Enzo yritti varovaisesti herättää keskustelua homoista. En ollut kiinnostunut. Karvani nousivat pystyyn, Enzo näki niiden törröttävän pystyssä. Minussa ei ole yhtään homonaisuutta, vaikka olenkin viihtynyt hyvin vaitonaisten häilyvän seksuaalisen identiteetin omaavien kavereiden seurassa. Hullut tunnistavat toisensa, takarivin yksinäinen hiljainen mies on potentiaalinen neljännesystäväni. Sen enempää en ole yksin viihtyvänä ollut kaveruutta vailla. Unohdan ihmiset nopeasti, en jaksa pitää yhteyttä, aikamme sairauksia tämäkin.

 

Minulla oli paperilla muistissa Rooman suuntaan lähtevien junien aikataulut. 7.15 raide 5, 17.47 raide 4, 19.30 raide 4, 21.29 raide 3, 22.45 raide 2. Menin tuttuun ravintolaan. Söin herroiksi 3000 liiran aterian. Siihen kuului spaghettia, pihvi, salaatti, viintä, kahvi. Tarjoilijat tunnistivat minut: Ciao! Prego! He hihkuivat minun astellessa sisään. Palasin vatsa täynnä asemalle neljän maissa, vaihdoin yhden matkashekin. Pyörin vielä aseman ympärillä, tarkistin varmuuden vuoksi vielä kerran aikataulun. Se kannatti, sillä juna lähti raiteelta 7, ei 4, rannalle jääminen oli lähellä. Kannattaa aina varmistaa kaikki minkä voi opin jo tuolloin. Myöhemmin olen jatkanut samalla tavalla enkä isommin ole kyydistä jäänyt.

 

Juna tuli asemalle jo tunti ennen lähtöä, löysin hyvän istumapaikan. Eikä juna ole muutenkaan täynnä. Italialaiset tulivat vähitellen mukanaan matkalaukkuvuorineen. Oltiin palaamassa pohjoisen työmaille. Hetkeä ennen junan lähtöä sain odottamattoman vieraan, Enzo tuli vielä kerran hyvästelemään minut. Tuntui hyvältä saada uusi tilapäinen ystävä tekemättä itse mitään aloitetta asiassa. Yritettiin solkata jotain, halattiin vielä kerran hyvästeiksi. Poskisuudelman tapaisia aitoon ryssäläiseen tyyliin. Enzon lähdettyä toisen kerran mietin onko minussa jotakin joka saa ihmiset ystävästymään kanssani helposti. Voi olla pintapuolisesti mutta menen vain tiettyyn pisteeseen saakka. Osaan jättää tulevat ystävät ennen kuin he pääsevät liian lähelle ja salaisuuksieni verkko paljastuu.

 

Samaan vaunuosastoon sain seuraukseni eloisan vanhan rouvan ja hänen aikuisen poikansa, suoraan uunin pankolta päättelin. Nainen tavasi sanomalehtiä ääneen. Poika jurotti syvällä omassa maailmassaan. Jotakin oli mennyt vikaan, mutta eivät he minua häirinneet. Päinvastoin en halunnut olla yksin, olin ollut reissulla liikaa yksin. Ystäviä tuli, ystäviä meni, itse menin aina toiseen suuntaan. Elämäni tragedia ja komedia. Ilman heitä olen pärjännyt suhteellisen hyvin.

 

Joku ihme heppu tuli lappu kourassa vaunuosastoon. Hän puhui omituisia, näytteli mykkää. Oli vailla jotakin, rahaa kai, mutta en mennyt lankaan. Tunsin olevani itsekin mykkä reissullani.

 

Nyt olin siis matkalla Sisiliasta kohti pohjoista, kotiin päin. Mafian miehet lähtivät täältä kerran Amerikkaan, Sisiliasta on ylijäämäväki aina lähtenyt vieraaseen maahan, miksen siis minäkin? Palermon keikka maksoi 30.000 liiraa, ei siis rahavaroihini nähden halpa, kokemuksilla on hintansa. Enkä ole koskaan tätäkään rahasummaa seuranneiden vuosikymmenten aikana surrut.

 

Maisema näytti kauniilta ja vehmaalta junan ikkunasta. Reilun kahden viikon päästä olisin kotona, matka oli puolessa välissä, olin selvinnyt hyvin ummikkona ulkomailla. Mitähän vielä tulisi vastaani, mietin Rooman pikajunassa kello 18.45.

 

Ilta sujui sutjakasti, pian olimme Messinassa. Lähdin lautalla ostamaan juotavaa, näin kannelta öisen Italian salaperäiset valot. Itse asiassa ensiksi rakastuin Italiassa lämpimässä yössä loistaviin kiehtoviin valoihin. Värien ja pimeyden sinfoniaa en osaa sanoin kuvata, valopisteitä joiden sisässä asuu ihmisiä. Messinan sataman valaistu suojeluspyhimys sai tuntemaan pitkän vuosituhantisen historian. Tämä yöllisten valojen elegia soi vieläkin päällimmäisenä kun ajattelen nuoruuteni ensimmäisiä lomareissuja Italiaan. Samanlaisen tuttujen yössä loistavien valojen kiehtovuuden koin Montereyn Canary Wharfin tuntumassa illalla joulukuussa 2005 kun olimme Pomon kanssa Amerikan reissulla. Samoja valoja kaipaan edelleenkin. Ehkä näen ne ensi kuussa kun menemme Palermoon viikoksi ensi kuussa, eletään vuotta 2016.

 

Kaikki oli hetken liian hyvin jotta se olisi voinut kestää. En kyennyt löytämään takaisin vaunuosastooni, pakokauhu valtasi mieleni. Kiersin ja kiersin paattia, vahingossa lopulta osuin oikeaan kun olin jo lähes toivoni menettänyt. Vaunuun oli kivunnut jossain vaiheessa iltaa viisikymppinen siirtotyöläinen matkalla takaisin  Länsi-Saksaan. Mies oli täysin hullu, vaahtosi ja sekoili ympäriinsä pari tuntia nonstoppina. Asemilla hän raakkui hävyttömyyksiä asemamiesten niskaan, kansalla oli hauskaa.

 

Sisilian uunolla oli matkassa isolaatkollinen vino rossoa, veti pitkiä siivuja ja jatkoi mesoamistaan. Tyrkytti viintä minullekin, tietenkin join. Leipää ja kanankoipi tuli myös hänen repustaan syötäväkseni. Pyysi vielä mukaan tupakalle.

 

Jerry Cottonia lukemalla ilta sujui mukavasti mutta yöllä en saanut nukutuksi kuin tunnin, pari. Kaheli heilui koko yön ympäriinsä, vaunuosastoon hän raahasi vaikka minkälaista porukkaa.

 

Onneksi aamulla juna jyskytti Napoliin.

(löysin tämän muistivihkon ensimmäisestä interailistani muutama vuosi sitten. olisi ehkä saanut jäädä löytymättä.)

Sisilia koronan aikaan ja jälkeen