Kaikki elämäni kaatumiset

 

Olen kuulemma kohdellut ihmisiä tylysti teksteissäni ja he ovat kokeneet tästä mielipahaa. Jokainen asia josta olen eri yhteyksissä kertonut perustuu faktoihin ja minun niistä tekemiin tulkintoihin.

Enkä koe edes tarvetta suojella itseäni ja omia mokiani. Siksipä kerron nyt täällä Sirakusen tai mikä vitun Sirius tämän tuppukylän nimi onkaan aamussa omista mokistani, joita totta tosiaan piisaa.

Kaatuilu erilaisten substanssien vaikutuksen alaisena lienee pahimmasta päästä. Kaatumisieni historia alkoi Helsingin Alppilassa, jonne muutin erottuani ensimmäisestä lukuisista vaimoistani.

Olin muutaman vuoden pysyvästi kuutamolla. Viina ja hermopillerit tekivät pahaa jälkeä. Kerran ollessani palaamassa alakerran baarista pääsin hyvin kolmannen kerroksen asuntoni ovelle. Mutta seuraava muistikuva minulla on Marian sairaalasta. Olin lentänyt pää edellä portaat alas. Klassinen juopon kaatuminen; selvänä olisi henki mennyt tai neliraajahalvaus iskenyt.

Heräsin Mariassa naama ja päälaki olivat tikkien peitossa. Kaikesta huolimatta päätin lähteä helvettiin sieltä, vaikka lekurit ja vahdit pitivät minusta tiukasti kiinni. Alkomittauksessa saatiin 3,2 promillea. En päässyt kotiin vaan Töölön selviämisasemalle.

Minun olisi kuulunut olla siellä seuraavaan aamuun. Puolen tunnin päästä kävelin kuitenkin ovesta ulos eikä kukaan ehtinyt estelemään. Ajoin taksilla takaisin alakerran kapakkaan pää paketissa. Siellä kuulin minut haetun kahdella ambulanssilla sairaalaan.

Pää parani ulkoisesti aikanaan, sisäisesti ei toivoa paremmasta ollut havaittavissa. Meni muuan mukava kuukausi. Olin tulossa jostakin kun alamäessä jalkani alkoivat kiihdyttää askelien nopeutta minun voimatta sitä estää. Muistan kaatumisen hatken. Seuraava muistikuva taas Marian sairaalasta. Pää paketissa ja pari hammasta lohjenneena. Enää minua ei päästetty Töölön selviämisasemalle, vaan ehdotettiin arviointireissua Hesperian sairaalaan. En suostunut joten aamulla pääsin ajamaan taksilla takaisin Alppilan vapaavaltioon.

Pienempiä kaatumisia ei lasketa, mutta todella iso kaatuminen tapahtui Pietarissa jossa silloisen vaimoni kanssa olimme lomalla. Itse asiassa vietin koko lomani hotellin baarissa juoden viskiä. Pietarin valoisat yöt jäivät näkemättä elämäni synkässä pimeydessä. Vaimoni oli ottanut oman huoneen ja pyrki kaikin tavoin välttelemään minua. Erityisesti kun kävelin aamupalalle avojaloin vain alusbokserit ylläni.

Kun tuli Suomeen paluun aika ei minua ollut näkynyt Suomen asemalla. Mutta pari minuuttia ennen junan lähtöä vaimoni näki minun makaavan reporankana laiturilla. Hän kertoi asiasta konduktöörille. Tämä oli kokenut näitä juttuja elämässään ennenkin. Hän kantoi minut yksin jollakin opilla diplomaattivaunuun. Juna lähti puskemaan kohti Suomea.

Seuraava havainto vaimollani minusta oli Viipurissa, jossa olin sukkasillani yrittänyt vääntämään kättä miliisien kanssa. Eipä mitään, konduktööri repi minut junan lähtiessä kyytiin.

Seuraavaksi heräsin Riihimäellä. Menin ravintolavaunuun ostamaan kaljan. Myyjä kehotti ostamaan samantien kaksi koska tarjoilu päättyisi pian. Vedin ne naamaan ja illalla olin jo onnellisesti takaisin Alppilan vapaavaltiossa.

Kummallista oli että minulla ei ollut lippua eikä passia koko matkan aikana, vaan ne olivat vaimoni hallussa. Ilmeisesti Venäjän salainen palvelu halusi tehdä maalleen palveluksen päästämällä minut Suomeen ilman rajamuodollisuuksia. Muuten kuokkisin suota vieläkin Siperiassa.

Meni vuosi ja päätin jostakin oikusta lähteä lomalle Kaakkois-Aasiaan. Siellä Bangkokin Khao San Roadilla asuin jossain näissä hippien suosimissa murjuista. Join paikallista viskiä ja pian minut sillä perällä tunnettiin.

Huippukohta oli kun olin jäänyt täysillä jyräävän tuktukin alle. Tämä nosti mainettani melkoisesti alueen baareissa kun minun kotiutettiin olkapää teipattuna Bangok Hospitalista.

Vissiin mua alkoi aivotärähdyksestä huolimatta meno Khao Sanilla vituttaan, sillä seuraava muistikuva minulla on Saigonista. Muistan hämärästi riidelleeni tullimiesten kanssa. He olivat ilmeisesti lopulta lähettäneet minut taksilla hotelliin.

Saigonissa aloin olla juoppohulluuden partailla. Ostin halpaa muovipulloissa myytävää riisiviinaa. Öisin soittelin sikakalliita kaukopuheluita Suomeen. Olkapää oli sökö joten matkailu ei enää sillä kertaa maistunut. Niinpä lensin Frankfurtin kautta takaisin stadiin.

p

Mutta jo seuraavassa kuussa olin jälleen Bangkokin Khao San Roadilla, missä minut totta vie muistettiin. Selvän matkan vartijana oli mukana kaverini Ratso. Hän kesti itse selvänä vajaan viikon. Minä sentään lähes pari kuukautta.

Mutta sitten yhtenä yönä olin joutunut jollakin opilla Burmaan ja tipahdin pää edellä rangoonilaisen hotellin portaat alas. Burmassa ei kukaan katsonut asian vaativan lääkäriä paikalle. Makasin pari päivää tajut kankaalla. Paska meininki täällä Burmassa, päättelin ja lensin takaisin Bangkokiin.

Kotimaisia kaatumisia ei tapahtunut enää yhtä paljon kuin aikaisemmin mutta ulkomailla edelleenkin sattui ja tapahtui. Kaaduin pää edellä alas metron portaat Lontoon Covent Gardenin metroasemalla. Juna tuli, porukat pisti juoksuksi ja minä mukana. Kun juna lähti asemalta olivat vahdit jo paikalla tutkimassa kuolinko heti vai vasta matkalla sairaalaan.

Olin menossa Euroopan neuvoston kongressiin Walesin Llangolleniin. Naamani oli musta ja silmät turvonneet umpeen. Sain heti paljon uusia kavereita.

Langollenin pormestari nauroi tarinalleni rugby onnettomuudesta mutta antoi minulle kaupungin viirin ja Walesin virallisen pinssin. Skottilaiset sopeutusohjelmassa olevat nuorisokriminaalit vaativat minut aina samaan pöytään. He olivat saaneet matkalle kolme Skotlannin virallista pinssiä. Valvojan vastustuksesta huolimatta tyypit antoivat minulle niistä yhden. Kyllä koira koiran tuntee.

Pari viikkoa myöhemmin olin Ranskassa Lyonissa taas jossain humpuukikongressissa. Joku heraldisti ukko tuli lounaalla ihmettelemään kun minulla oli takissani Walesin ja Skotlannin viralliset pinssit.

-Sinun täytyy olla todella tärkeä henkilö. Noita ei nimittäin paljon näe kenelläkään…

Jossain välissä asuin silloisen vaimoni kanssa Kalkutan Lake Gardensissa. Sillä reissulla en kaatunut vaan hakkasin jollakin opilla juoppohulluna vessanpytyn atomeiksi. Joka aamu hain viinaluukulta kaksi pulloa viskiä koska en pitemmän päälle tykännyt elää Kalkutassa.

Niinpä vetäisinkin Sudder Streetin Lytton hotellissa overdoset kokaiinia. Pääsin ravintolaan mutta sitten keskushermostoni teki tenänä. Jalkani eivät totelleet minua, enkä pystynyt liikkumaan.

Istuisin varmaan vieläkin siinä kuppaisessa ravintolassa ellei yksi tuntemani diileri olisi nähnyt tilaani. Tuossa tuokiossa neljä hotellin apupoikaa tuli kantamaan minut huoneeseeni. Olin koko yön liikuntakyvytön, kusi ei tullut, puhelin pärisi koko yön jonkun huoran soitellessa.

Aamulla minut autettiin taksiin jolla ajoin Dum Dumin lentokentälle. Iltapäivällä olinkin jo täysin toipuneena Katmandun ihanassa kaupungissa. Tuttu opas kyseli miten reissu oli mennyt. Tuossahan tuo, vastasin.

Hotellin katolta näkyi Mount Everest, oppaan kanssa kierrettiin paikalliset risukylät, pelasin kasinolla kasan rahaa kassaan. Nepalista minulla on pelkästään hyviä muistoja.

Ja elämä jatkui, vuodet vierivät. Seuraava kaatuminen tapahtui Thaimaan Chiang Maissa. Ajoin kovaa kovissa promilleissa moottoripyörällä auton takapuskuriin ja  päälleni katuun. Taas otettiin röntgen kuvia sun muuta.

Jossain välissä minulle soitettiin Suomen suurlähetystöstä ja ehdotettiin että josko vaikka kotia kohti lähtisin. Paikat olivat paskana, joten samapa tuo. Lensin takaisin stadiin.

Viimeisin mutta todennäköisesti ei viimeinen kaatuminen tapahtui Laosin huumepääkaupungissa Vang Viengissä. Olimme vaimoni kanssa tulossa Luang Prabangista. Päätin lähteä yksi käymään tutustumassa paikallisiin kapakoihin. Ja heti oli tietenkin marisätkä huulessa.

Vaimoni oli yöllä löytänyt minut makaamasta keskellä pääkatua tajut kankaalla taskut tyhjinä. Joku hyvä laosilainen pieni mies oli suostunut raahaamaan minut vaimoni kanssa hotelliin.

Kun heräsin aamulla minulla oli hyvin nukutun yön jälkeen levännyt ja kepeä olo.

Jotta ei jää kuvaa että olen vain ottanut iskuja vastaan pääparkaani täytyy minun Tapanilan Erän entisenä nyrkkeilijänä lisätä, että jos joku isompi kaveri on erehtynyt minulle päätään aukomaan, on hän puolestaan maannut maassa pää paketissa.

Yksikin Pohjanmaalta stadiin muuttanut painija luuli olevansa kova kingi. Töni ja vittuili ihmisille. Kun tuli minun vuoroni, painijan lupaavasti Helsingin alamaailmassa alkanut ura katkesi saman tien.

Hän löi minua poskeen varoittamatta. Nyt löit väärää jätkää, totesin ja vedin hirmuisen oikean suoran kaverin poskeen. Shot from heaven! Hän tipahti saman tien, oli se sen verran hyvä lyönti. Olen sairaan nopea ja nyrkkeilyssä nopeus on voimaa, sai Pohjanmaan painija todeta.

Häntä ei enää kukaan tämän jälkeen nähnyt stadin kapakoissa. Taisi palata tosiasiat tunnustaneena takaisin lakeuksille painimaan muiden peräkammarikamujensa kanssa.

Vaimoni oli vihainen kuullessaan asiasta mutta vietimme kuitenkin seuraavan viikon Pariisissa. En kaatunut mutta olin koko ajan kännissä. Georges Pompidou keskuksen ravintola oli kantapaikkani.

Ei siis ihme että taas on yksi vaimo lähdössä.

Vaimoja tulee, avimoja menee, sellainen on elämän laki.

Jos olisin viisas en enää hankkisi uutta vaimoa edes Vietnamista tai Kreikasta.

Mutta suomalaista vaimoa en takuulla enää ikinä ota. Arvostan heidän kovuuttaan mutta mun omakin pää on niin kova, että jutun lopun voi lukea jo sen alusta.

Nyt lähden Ortigiaan polttamaan tupakkaa puistoon paikallisten vanhojen äijien kanssa. Palataan asiaan, ellen onnistu jälleen kaatumaan pahasti.

Ulkona näen; there is a red car in the fountain.

Sisilia koronan aikaan ja jälkeen