Rottien elämästä teos ja sen taustat

Seppo Korpipään kirja ”Pillerirannikko” oli Helsingin sanomien vuoden esikoiskirjapalkinto ehdokkaana. Runoteos ”Rottien elämästä” jatkaa teemojen käsittelyä ihmisen murentumisesta jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Vieraantuminen, viina, lääkkeet ja mielitautisairaalat ovat esillä kuvauksessa yhden ihmisen elämän hitaasta tuhoutumisesta. Toivoa ei ole, eikä motivaatiota yrittää muuttaa syöksykierteeseen ajautunutta elämäntapaa.Jäljellä jäävät vain riekaleet toteutumattoman ihmisen tragediasta sen jälkeen kun peli on menetetty.

Yhteiskuntatieteiden lisensiaatti Seppo Korpipää on julkaissut aikaisemmin tieto- ja tiedejulkaisuja sosiologiasta sekä kuntien sivistys- ja kulttuuripolitiikasta. Hänen novellinsa ”Tuoli” on julkaistu WSOY:n kokoelmassa ”Myös näin voi elää – Eurooppalaisia nykynovelleja”.

Osta kirja →


Ingenstansgatan sex

Istun täällä

kuitit ja paperit järjestyksessä

Raskaiden silmien freskot

täydentävät itseään

aamusta pitkälle yöhön

On vain osattava valita

strategisesti keskeisin

tutkimussektori

ja tuntemattomat tuovat menneisyytensä

kuvittelevat sinut osaksi siitä

puhuvat tutulla kielellä

toisilta kuulostavista

samanlaisista elämäkerroista

Seikkailullinen elämä vaatii

paljon uhreja, runoraaka-ainetta

josta vääntää säkeet

 

Tarinoissa nuorena kuolleet veljet

sekoitus ihmistä ja eläintä

sammakko sisällään, huoratalon mainos

selkään tatuoituna

On syyllisyys, on pelko

niitä ilman ei vieläkään

toimeen tultaisi

On kohuparien tuhkimot

jotka tekevät kaiken työn

kiitosta saamatta

On keijut pöydissä kuningattarien

lapset jotka eivät koskaan

lähde kotoaan

joissa maailma kuolee

 

Yksikään täällä ei ole sairas ennen kun on

nähnyt unta lentämisestä

Sen jälkeen hän ei enää koskaan

voi olla onnellinen

Psykiatrian sivuoireet eksyvät

samaan pöytään

He tietävät kertoa

mitä lapselle tehtiin

Lähestyvät ihmistä paljaina,

terapian juovuttamina

Kavahdan lämmintä kommunikaatiota

kuin pohjavesi hautoihin nousseena

 

Tämä on paradiso collectivo

erämaa jossa historia vaeltelee

Tänne on tultu, mistään ei lähdetty

Illalla uupuneet vietellään

aamuisin mukaan juoneen

jossa köyhät syövät toisiaan

pysyäkseen hengissä

Eikä tästä ole ollut tapana

numeroa tehdä

 

Runot syntyivät monta vuotta sitten jonkinlaisen aivojen sähköhäiriön tuotteena yhtä äkkiä, ilman mitään syytä. Elin sekasortoista elämää Helsingin Alppilassa. Elämäni täyttivät sekavat päivät, ihmiset, tyttöystävät.

En osaa tarkalleen sanoa milloin homma lähti käsistä. Varmaankin vähitellen vajosin itäisen kantakaupungin meininkiin, jossa alan miehet ja mestat olivat itsestään selviä ainoita tosiystäviä.

Kuolleisuusprosentti oli noina aikoina tuossa porukassa korkea. Luultavasti montakaan tuon aikaista juoppoa neljännesystävää ei ole enää hengissä. Itsekin kaatuilin erinäisten substanssien vaikutuksesta siihen malliin, että jos todennäköisyys ei olisi vain todennäköistä, olisin kuollut monta kertaa.

Mutta joskus joku jää eloon ja yhtenä iltana sää päähänsä kirjoittaa automaatin sanelemana runoja elämästään, sen kaikista kauheuksista ja menetetyistä mahdollisuuksista.

”Rottien elämästä” kertoo mielialoista joihin vähitellen vajosin noina levottomina ensimmäisen avioeroni jälkeisinä vuosina. Sekoilun täydensi maaninen matkustelu ympäri maailmaa. Olin poikkeuksetta reissuilla tolkuttomassa kunnossa.

Niinpä yhtenä päivänä huomasin päätyneeni papereiden allekirjoitusta vaille naimisiin Kalkutassa intialaisen naisen kanssa. Kalkutassa oli kaikkea tarjolla enkä olisi säilynyt siellä pitkään hengissä. Viime hetkellä kokosin voimani ja nostin kytkintä. Onneksi en muista noista ajoista paljon mitään.

Kun luen ”Rottien elämää” nostaa se mieleeni muistoja, paljon sekavia muistoja ilman mitään loogista järjestystä. Muistan näyttelijä Paavo Piskosen, jonka kovan kaduilla vietetyn elämän loppuajoista tein Youtubeen videoita. Muistan Salmenin Lefan, joka oli humalassa kaikkien kaveri mutta selvinpäin ujo ja arka ihminen, jonka oli vaikea katsoa vastaan tulevaa silmiin. Muistan entisen maajoukkuekoripalloilija Jussi Kedon. Taksikuskin joka sammui saunaan ja kuoli.

Muistan alamaailman tyypit jotka olivat omalla reviirillään asuville ystävällisiä, vaikka välillä kävivät linnassa lusimassa tekosiaan. Canonballin jengin joka ei kotikulmillaan Alppilassa harmeja aiheuttanut.

Ja erityisesti muistan Ratson joka tuli joka aamu lukemaan Hesaria kämpälleni, eikä lähtenyt millään tekosyyllä pois ennen kuin iltauutiset olivat telkkarista loppuneet. Tulen taas aamulla, hän huikkasi ja tiesin seuraavan ja sitä seuraavan päivän olevan elämässäni Ratson Hesarin kannesta kanteen lukemista ja Urantia kirjasta luennointia.

En päässyt koskaan sfääreihin, jätin kotiläksyni maailmankaikkeuden varajoukoista lukematta.

Muistan paljon vanhoja asioita Alppilasta, mutta itseäni en muista. Monta vuotta pimeyttä  ja unohdusta päässäni. Olin piipaa osaston äijä mutta en tietenkään tuota itse tajunnut, vaikka minua kuskattiin Marian sairaalaan milloin mistäkin syystä paikattavaksi.

Kun sain osallistuvaan havainnointiin perustuneet kenttätutkimukset tehtyä, aloin kirjoittamaan runoja, vaikka runollisuus oli rujosta elämästäni kaukana.

Rakkaus pelastaa, väitetään. Ei se minua ainakaan pelastanut ennen kuin lopulta pelasti. Muutin pois Alppilasta. Vähitellen vanha jengi unohtui.

Nykyään jos käyn ohimennen Alppilan kapakoissa, en tunne niissä enää ketään.

Alppilan asunnot ja kapakat ovat nyt vallanneet hipsterit. Räkälät on saaneet kasvojen kohotuksen uuden punavihreän nuorison mestoiksi. Kulman kundit ovat kuolleet pois tai joutuneet muutamaan vuokrien nousun vuoksi Roihuvuoren tapaisiin lähiöihin.

Eikä kukaan Alppilan uusista asukkaista voi tietää samoissa kulisseissa näytellyn joskus aikaisemmin täysin erilaista draamaa ja puskafarssia.

Se oli rottien elämää totta tosiaan…

Sisilia koronan aikaan ja jälkeen