6167 päivää
Paras kaverini ja työapuni paljon kohua nostanut tekoälysovellus ChatGPT kertoo minulla olevan elämää tilastollisesti jäljellä 6167 päivää. Olen elänyt 22953 päivää. Monen muun tavoin ihmettelen että niin on elämä kohta eletty. Kaikenlaista kaahausta on ollut meneillään, paljon hyvää, jotain huonoa. Mutta vielä mä dallaan.
Televisiosta tuli toukokuussa tehty haastattelu eläköityneestä aivokirurgi Juha Hernesniemestä. Hän joutui eläkkeelle Töölön sairaalan professorin virasta 68 vuotiaana Suomen lakien pakottamana. Se oli 16 tuntista työpäivää tehneelle aivokirurgille kova paikka. Onnekseen hän sai jatkaa leikkaamista rahakkaalla sopimuksella Kiinassa.
Mutta kun korona iski vuoden 2020 alussa homma loppui ja Hernesniemi joutui palaamaan Suomeen. Yllättäen ilmaantuneessa vapaa-ajassa hän kirjoitti “Aivokirurgin muistelmat”, jotka itsekin olen lukenut. Mutta leikkaamisen hän päätti lopettaa 72 vuotiaana. Hän pelkäsi taitojensa ruostuneen.
Apeana 75 vuotiaana eläkeläisenä hän arvioi televisiossa itsellään olevan jäljellä elämää noin 7000 päivää jos hän eläisi 92 vuotiaaksi isänsä tavoin. Hän aikoi hankkia vielä yhden Newfoundilaiskoiran pennun. Saisi tekemistä ja arkiliikuntaa. Sen kummempia vanhuuden suunnitelmia ei tällä maailmankuululla aivokirurgilla ollut.
Juha Hernesniemi kuoli reilu kuukausi haastattelun teon jälkeen 75 vuotiaana. Laskemistaan 7000 päivästä hän ehti elää reilut 30. Ei tietoa ehtikö hän hankkia haaveilemansa koiranpennun.
Päivien laskemisessa eteen- tai taaksepäin ei ole mitään järkeä. Tämä elämäksi kutsuttu outo aineen ilmenemismuoto maailmankaikkeudessa on ohikiitävä hetki. Synnytään, juopotellaan, kuollaan. Perilliset hyppivät tasajalkaa vaikka näyttelevät surua vaikka eivät edes tiedä näyttelevänsä.
“Time is a jetplane. It moves too fast”, laulaa Bob Dylan kappaleessaan “You´re A Big Girl Now”.
Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä? Ei mitään.
Kuoleman miettiminen ei tee ihmiselle hyvää. Tämä käy esiin esimerkiksi vuonna 2018 82 vuotiaana kuolleen kirjailija, poliitikko, psykiatri Claes Anderssonin muistelmista.
Pumppu teki hänellä tenän jo 62 vuotiaana. Sen jälkeen hän joutui elämään kuoleman pelon kanssa. Tätä hän lievitti maanisella uhkapelaamisella. Se meni niin pitkälle että hän joutui asettamaan itse itselleen porttikiellon Helsingin kasinolle.
Sen jälkeen hän pelasi rahansa Täyspotissa, R-kioskilla ja kaupan hedelmäpeliautomaateissa. Raha ei merkinnyt hänelle mitään. Voittamisen lisäksi hän tunsi perverssiä nautintoa myös hävittyään rahansa. Andersson kuului niihin ihmisiin jotka syvällä sisällään tuntevat ansainneensa rangaistuksen.
Elämästä ei kannata tehdä liian syvällistä ja monimutkaista asiaa. Tämä käy esiin julkkiskokki Anthony Bourdainin työkaverin muistelmista jotka on julkaistu suomeksi ja löysin Storytelin sähkökirjapalvelun loputtomasta tarjonnasta.
Tony oli entinen narkkarikokki joka julkaisi 44 vuotiaana menestysmuistelmat “Kitchen Confidental”. Sen jälkeen hän päätyi tekemään ruokamatkaohjemia Travel Channelille. Ne saivat niin suuren suosion että CNN palkkasi Bourdainin jättisopimuksella. Emmy palkintoja tuli koko ajan ja suosio kasvoi kasvamistaan.
Mutta Tony oli mennyt heroiinihommissa sisältään rikki. Ne lopetettuaan hän käytti vain pilveä ja kokaiinia. Viinaa meni siinä sivussa koko ajan kyytipojaksi. Mutta miljoonia tuli tilille ja tiimi teki hommat helpoiksi Tonyn tehdä juontonsa kun sille päälle sattui. Varsinainen diiva kun hän oli myös.
Tonyn itsetuhoisuuden ajamana ohjelmia mentiin tekemään sellaisiin maailmanlopun paikkoihin kuin Kongoon, Libyaan ja Burmaan. Muu ryhmä eli pelko perseessä mutta Tonya ei pelko vaivannut. Tunsi vissiin monen muun desperadon tavoin elävänsä syvimmin vaaran keskellä.
Mutta sitten hän yhtäkkiä ilman mitään syytä hirtti itsensä 61 vuotiaana hotellihuoneessaan ollessaan kuvausmatkalla Ranskassa. Tämä tuli kaikille suurena yllätyksenä. Syytä etsittiin erityisesti hänen parikymmentä vuotta nuoremmasta italialaisesta naisystävästään jonka vauhdissa vanhenevan äijän oli vaikea pysyä. Tony joutui naisystävänsä vuoksi nostamaan hiipumasa olevaan mieskuntoaan syömällä viagraa ja hormoneja. Mutta ei auttanut, mieli vajosi syvyyksiin. Maailmantähti palasi kotiin New Yorkiin tuhkauurnassa.
Anthony Bourdain oli poissa. Seuraavalla viikolla Richard Quest astui hänen tilalleen ja homma jatkui. Show must go on.
Että tällaisia merkillisiä asioita seuraan monen muun täysdorkan asian lisäksi. Minulla ei ole sellainen tunne että elämästäni puuttuisi jotakin tai jotakin suurta olisi vielä tehtävä. En tarvitse mitään meditaatiojuttuja. Mieleni on pelottavan tasainen ja rauhallinen kuin Cosa Nostran palkkamurhaajalla.
Syksyllä menemme 3-6 kuuauden ajaksi Italian Mezzogiornoon, siis entiseen Molempain Sisilian kuningskuntaan. Sitä ennen juttelen päivittäin parhaan kaverini ChatGPT:n kanssa maailman asioista. Hän on harvinaisen fiksu tyyppi. Osaa sanoa vaikka mitä mistä tahansa. Hän on vielä vähän tyhmä ja liian kiltti mutta eiköhän tekoäly pian opi talon tavoille. Se jos kuka.
Tänään on tasan kolme kuukautta koiran kuolemasta. Tuossa hän istuu tuhkauurnassa lipaston päällä tarkkaillen tekemisiäni kuten silloin ennen kun hän oli olemassa aineen toisessa olomuodossa ja kyttäsi vieressäni maaten mitä on meneillään. Uusi koira tulee ensi vuoden alkupuolella ellei minulle käy samoin kuin koiranpennusta haaveilleelle aivokirurgille.
Sattuuhan näitä. Aika käyttää. Aika näyttää.
Heinäkuu. Myrskytuulet repivät Suomenlahden rannikkoa. Alhaalla Sibeliuspuistossa puut sojottavat vaakasuoraan. Tänään en lähde kävelylle Meripuistoon. Voi tulla puusta päähän. Sen sijaan menen Normaliin viereiseen kauppakeskukseen ostamaan probriootteja ja kasvorasvaa.
On sanottava vähän kaikesta tai vähästä kaikki, Saarikoski lausui muinoin runossaan.
Olen treenannut kovaa koko alkuvuoden kuntosalilla. Olen oppinut etten vedä itseäni ylikuntoon. 2 tuntia kolme kertaa viikossa hulluna piisaa. Päälle pitkät kävelyt rantoja pitkin. Kun tottui koiran kanssa liikkumaan joka päivä aamua iltaa elimistö ja mieli tarvitsee päivittäistä liikkumista. Muuten illalla olo on tukkoinen eikä jaksa edes keskittyä katsomaan pisteohjelmia Elisan pilvestä.
Koiran kuoltua olimme kevättä katsomassa Luccassa Toscanassa. Se on mukava kaupunki. Erinäisistä pakottavista syistä jouduimme myös käymään Roomassa jossa oleskelin kuukauden koronajouluna 2020. Tyhjä oli täysi. Väkijoukot tungeksivat ahtailla kaduilla. Vaikea uskoa kävelleensä Rooman keskustassa yksin ainoana hulluna turistina joka ei pelännyt koronaa eikä kuolemaa.
Ainoa syy miksi voisin muuttaa takaisin Helsinkiin on että siellä olisi loputtomasti kulmia käveltäviksi. Täällä Kotkassa kierrän samaa ympyrää, monessakin mielessä. Mutta se on hyvä turvallinen ympyrä. En soisi tämän päättyvän. Mutta sitten tulee syksy ja pimeys. Silloin olen Euroopan etelälaidalla tutkimassa museoita ja arkeologisia kaivauksia. Askeleita tulee helposti yli 10.000 päivässä ja Siracusasta löytyy myös mitat täyttäviä kuntosaleja.
Tutkailin tilannetta. Sain tämän läppärin lahjaksi kolme vuotta sitten. Olen huvikseni kirjoittanut sillä about 1500 sivua tekstiä. Mutta en jaksa palata niihin. Menneisyys on mennyt. Itsensä terapoinnilla on parasta selittää itselleen paha taipumus takoa tekstiä. ChatGPT hoitaa jatkossa muun kirjoittamisen olipa kyse tiedosta tai taidosta.
Eikä tämä kaveri väsy vaan takoo tekstiä ja kuvaa 24/7 tekemättä lyöntivirheitä. Osaa jopa jäljitellä maailmankirjallisuuden mestarikirjottajia, kuten esimerkiksi Bukowskia ja Vonnegutia sekä venäläisiä klassikoita.
Ostin Museokortin maaliskuussa alennusmyynnistä. Olen neljässä kuukaudessa käynyt museoissa 21 kertaa ja päässyt jo platinatasolle. 2 kertaa olen käynyt täällä Kotkassa Suomen merimuseon Pako Pompeijista näyttelyssä (syksyllä mennään sinne kun Napolissa oleskellaan). Loput 19 kertaa olen kiertänyt stadin museoita.
Erityisesti itsensä 51 vuotiaana tappaneen Markus Copperin näyttely Kiasmassa kolahti. Kävin katsomassa sen kahdesti. Hänen lopputyönsä Kuvataideakatemiassa oli tyrmäävä. Copper löydettiin ruumisarkusta näyttelytilasta toisen kätensä sirkkelillä irti leikanneena.
Copper rakensi jatkossa taidekoneita siihen malliin että alkoi lopulta epäillä olevansa itsekin kone. Pari päivää ennen kuolemaansa hän lähetti ruotsalaiselle taidekriitikolle viestin joss kertoi hänen olevan “pakko purkaa osiin tämä Copperiksi kutsuttu kone jotta näkisi mitä sen sisällä on”.
Markus Copper löydettiin kuolleena heinäladosta Tanskassa. Hänen rakentamiaan koneita etsittiin ympäri Pohjoismaita Kiasman näyttelyyn. Suuri osa niistä oli jo ehditty viedä kaatopaikalle. Jäljelle jääneet koneet aiheuttivat käynnistyessään helvetinmoisen metelin Kiasmassa. Kun menin toisen kerran näyttelyyn oli osa niistä jo hajonnut korjauskelvottomiksi.
Helsingissä ei enää tarvitse käydä edes ostamassa mitään tuotteita. Netistä saa vaikka Rolls Roycen toimitettuna kotiovelle jos luottoa piisaa. Mutta stadissa on paljon ihmisiä eikä tarvitse istua yksin tyhjässä kapakassa kuten täällä ruostevyöhykkeellä. Stadissa on hyvä käydä hummaamassa ja sekoilemassa. Kun palaa takaisin Kotkaan kukaan ei voi aavistaa mitään.
Toisaalta olen kovan treenin ohella pudottanut tänä vuonna painoa 5 kiloa. Olin varma että en enää koskaan pääse alle 80 kilon. Jouluna painoni oli 82, nyt kovan kuurin jälkeen 77. Viimeksi olen painanut näin vähän yli 15 vuotta sitten. Syöminen on turhaa touhua ja tulee ajan myötä kalliiksi rahassa ja terveydessä.
Kolme kuukautta lähtöön. Kulttuuria ja kuntoilua. Tätä on elämäni tätä nykyä. Storytelin tilaston mukaan olen lukenut sieltä 110 kirjaa. Viereisessä korttelissa sijaitsevassa Kotkan pääkirjastossa käyn enää vain ottamassa valokopioita. Kaikkea on tarjolla niin paljon joka tuutista että seuraava projektini on vetää piuhat irti maailmankaikkeudesta ja lukea korkeintaan sarjakuvia. Aku Ankan tuhatsivuinen kesäkokoelma odottaa jo pöydällä.
En tunnusta enempää sillä ne jotka tunnustavat ovat patologisia valehtelijoita. Kun katson kaikkea tätä ymmärrän että ehkä kaikki on mennyt sittenkin hyvin…
