Huomautuksia Keskipäivän maasta

19.10.2023 Huomautuksia Keskipäivän maasta

 

En osaa kirjoittaa rennosti julkaistavaksi tarkoitettua tekstiä. Siitä tulee liian aggressiivista, se pyrkii sanomaan liikaa. Kun kirjoitan omaksi ilokseni ovat tekstit huomattavasti parempia. Rentous ja rehellisyys puuttuvat kaikissa julkisissa kirjoituksissani.

 

Kun ihmisen minä alkoi Valistuksen myötä 1700-luvulla erkaantua Jumalasta alettiin kirjoittaa oman elämän syövereitä kaivelevia päiväkirjoja. Niitä ei ollut tarkoitettu julkaistaistaviksi vaikka erää niistä myöhemmin päätyivät yleiseen jakeluun. James Boswellin Lontoon päiväkirjat tohtori Johnsonin vahvan persoonan läsnäollessa ovat hyvä poikkeus.

 

Mutta suurin osa miljardeista teksteistä on kadonnut ajasta iäisyyteen kirjoittajansa mukana.

 

Filosofian ainoa hyöty oli ihmisen vapauttaminen Jumalan pakkopaidasta. Sen jälkeen sen merkitys on tullut vähäpätöiseksi.

 

Ei siis ole mitään tarkoitusta tai hyötyä pilkkoa käsitteitä osiin loputtomasti. Eikä enää aikoihin ole päiväkirjaamisella muuta kuin kerrattu ihmiselon tarkoituksetonta kurjuutta. Jokainen elämä on vain kalpea kopio onnellisen ja täydellisen ihmisen ideasta.

 

Netin myötä kuitenkin kaikki menee julkiseen jakeluun. Samalla tavalla kuin kännykän kuvat ovat narsismin suurin muoto, ovat blogit ja muut sosiaalisen median kirjaamiset oman surkean egon säälittävää paisuttelua. Suuri osa ihmisistä kuvittelee sen kiinnostavan joitakin ja vielä tyhmimmät lyövänsä rahoiksi.

 

xxxxxxxxx

 

Napolilainen taksikuski kertoo miten tämä satu menee. Mafia määrää Mezzogiornossa kuka on ja missä on. Tämän vuoksi turvapaikanhakijat eivät aiheuta ongelmia etelässä. Mafia määrää jokaiselle paikan jossa kaupustella roskaansa. Jos alat sooloilemaan se pistää sinut empimättä kylmäksi.

 

Tämän vuoksi mafian alueilla etelässä on turvallista. Sen sijaan pohjoisen suurkaupungit Rooma, Milano, Torino ovat levotonta seutua jossa rikos rehottaa.

 

Mafia perii Napolissa 80 prosentilta yrityksiltä suojelurahaa. Omistaa suoraan tai epäsuorasti ison osan keskustan kaupoista. Kaupunki kiehuu kuin kusiaispesä mutta keskustassa kukaan ei tule ryöstämään tai muuten häiritsemään. Se ei olisi bisneksen sujumisen kannalta hyvä homma joten mafia vahtii jokaisen pakolaisen ja narkkarin pysyvän omissa nurkissaan.

 

Napolissa toimii 200 Camorran solua. Ne eivät muodosta yhtenäistä organisaatiota vaan solut taistelevat keskenään huumekaupan ja muun rikoksen reviireistä. Ne ottavat koko ajan verisesti yhteen jokaisesta kadunpätkästä. Moottoripyörillä liikkuvat tappajat eivät kuitenkaan enää ylitä uutiskynnystä.

 

Vahvin Italian mafioista on nykyään köyhän etelän Calabrian Ndragheta. Sen liiketoiminnan volyymi on useita miljardeja dollareita vuodessa. Euroopan kokaiinikauppa oli pitkään sen hallussa Gioia Tauron sataman ollessa pääväylä loputtomille nenänpuuterointi markkinoille.

 

Ndraghetan ei muiden supermafioiden tavoin enää huolehdi huumeiden jakelusta vaan toimii tukkukauppiaana. Tonni kokaa tulee sovittuun paikkaan tosta vaan. Tarjontaa ja kysyntää on Euroopassa niin paljon että velaksikin myydään. Jos ei maksa se on sitten toinen juttu.

 

Reggio Calabrian kaupunki on Napolin jälkeen komea kulissi. Se pyrkii todistamaan että hyvin menee mafiasta huolimatta. Mutta satunnainen sinne eksynyt matkailija huomaa että kaikki ei ole miltä näyttää. Elämästä puuttuu jotakin vaikka ihmiset suorittavat sitä kuten käsky kuuluu.

 

Messinan salmen ylitettyään huomaa ilmapiirin olevan normaali ja rento. Kun on takaisin Sisilian Siracusassa voi ottaa löysin rantein vaikka turistisesokinki jatkuu nykyään aina marraskuun alkuun.

 

xxxxxxxx

 

Vertigo. Joskus minusta tuntuu kun olen korkeassa paikassa että minut valtaa vastustamaton halu hypätä alas. Minulla on korkeanpaikankammo. Se ei estä minua kiipeämästä ylös. Kun katson alas minut valtaa epätoivo. Entä jos kuitenkin hyppään alas kykenemättä vastustamaan kuoleman viettiä?

 

Selitys on psykologian mukaan juuri siinä että ihminen pelkää hyppäävänsä alas. Ukko Freudin kuolemanvietti voi saada meistä vallaan hetkenä minä tahansa. Mutta halu hypätä alas ei estä minua jatkossakaan kiipeämästä ylös ihmettelemään alitajuista viettiäni hypätä alas.

 

xxxxxxxxxxxx

 

Hemingway oli kova dokaaja. Aamulla heräsi aikaisin kirjoittamaan edellisen illan humalan voimin. Sen jälkeen alkoi juominen. Venetsiassa Harry´s Barissa hän seisoi tiskin ääressä vetämässä viinaa hovinsa keskipisteenä. Hänen mukaansa ainoa oikea tapa dokata on seisaallaan. Silloin tietää milloin jalat eivät enää kanna.

 

Pitkään hän jaksoi mutta lopulta viina vei miehen mennessään. Masennuksen puristuksessa hän ampui itseään haulikolla päähän kotonaan Kentuckyssa. Sitä ennen hänen masennusta oli yritetty hoitaa mm. sähköshokein.

 

Mutta kun vaimo Mary jätti hänet yksin kotiin Papa Hemingway latasi itseään haulikolla päähän onnistuen tyhjentämään molemmat piiput. Näin saatiin sankarikuolema sankarille jolle oli käynyt köpelösti viinan viedessä matkassaan.

 

Nykyään epäilen usein viinan voimaa. Miedoista tulee vain paska olo. Väkevät pistävät pään sekaisin. Siitä selviämisessä kuluu aikaa, eikä mitään ole jäänyt käteen. Alkoholismini on siinä vaiheessa että se ei enää etene. Himo juoda ei enää jyllää. Sama pätee matkustamiseen; pakonomainen halu nähdä uusia paikkoja on poissa.

 

Kaiken tämän kaahauksen jälkeen minusta on tullut tavallinen ihminen. Tosin viime syksynä olin Palermossa jonkin aikaa kadoksissa kaikilta, etenkin itseltäni. Sillä perällä aineita piisaa ja mafia pitää asiakkaistaan huolta.

 

Paljon on tuttuja kuollut viinaan ja sen aihuettamaan sekavuuteen. Kale, Pastori, Kala-Jussi, pikku-Kale, Peltosen Arto. Alppilasta koko sakki. Suurimman osan veivät viina, loput sen aiheuttamat sairaudet. Syöpä näyttää olevan kovan juomisen lopullinen palkkio. Mutta mitä näitä muistelemaan?

 

Viina ei mene entiseen tapaan päähän, eikä edes yrittäminen innosta. Hyvä kai näin? Ei ole mitään kertomista mistään. End station.

 

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

 

Luen Anna Kortelaisen uutta kirjaa jonka päähenkilönä on mystikko sosiologi Walter Benjamin. Ihmettelen mistä hän on löytänyt aiheen kirjoittaa menneen maailman sosiologista joka on vain pienen piirin suosiossa?

 

Walter Benjaminin elämä meni ulkoisesti päin persettä. Akateeminen ura tyssäsi kun väitöskirjaa ei hyväksytty. Isän omaisuus meni vuoden 1929 pörssiromahduksessa. Vaimosta tuli ero. Rahat olivat koko ajan loppu.

 

Hän kuitenkin kirjoitti pääteoksekseen kaavailemaansa teosta koko loppuelämänsä ajan. Hän ei vain saanut kunnolla aloitettua vaikka raahasi kässäriä salkussa mukanaan ympäri Eurooppaa. Vain luomisen tuskan koki hän mutta mitään ei nähnyt syntyvän.

 

Kortelainen kuvaa piinallisen tarkasti Benjaminin tuskaa keskeneräisen käsiksensa kanssa. Ja loppu oli tässäkin tapauksessa huono. Walter Benjamin teki itsemurhan Pyreneillä yritettyään turhaan natseja pakoon Espanjaan. Porukka palautettiin takaisin. Hän ei jaksanut enää vaan tappoi itsensä unilääkkeillä.

 

Pari päivää myöhemmin muu porukka pääsi vuorten yli Espanjaan. Walter Benjaminin loppuun saakka salkussaan kantama käsikirjoitus katosi sen sileän tien.

 

xxxxxxxxx

 

Olen taas Siracussa. Eksyimme tänne koronan jyrätessä maailmaa. Silloin paikka oli autio. Nyt massaturismi on jälleen elpynyt. Näin mennään ainakin tämän kuukauden loppuun. Mutta kun pysyttelee pois parilta pääkadulta saa olla rauhassa.

 

Ennen aamukymmentä on rauhallista. Sen jälkeen päiväkävijät ja ryhmät jyräävät kaiken alleen. Eikä homma hiljene täällä Ortigian saarella illallakaan. Porukka tukkii kadut ja kujat.

 

Vaikka puhutaan lamasta ja inflaatiosta ihmisillä on liikaa rahaa. Se vuoksi kaikki paikat Italiassa ovat porukkaa pullollaan. Olen osa ongelmaa vaikka en ole koskaan osannut olla osa mitään porukkaa. Siitä on ollu haittaa elämässä mutta niinhän sanotaan; viisaat katsovat varjoistaan.

 

xxxxxxxxxxxxxxxxx

 

Olen etenemässä projektissani pääni tyhjentämisessä. En katso koko ajan Elisan pilvestä ohjelmia, en tunne tarvetta tehdä mitään erityistä. Kännykällä katson Hesarin uutiset välillä. Se riittää. Maailma on mennyt raiteiltaan vaikka ei ole koskaan edes ollut niillä.

 

Biologisen organismin idea on levitä ja vallata elintila toisilta organismeilta. Mitään tarkoitusta sokealla kellosepällä ei ole. Sota alkoi ajat sitten, sota ei lopu ennen kuin tämän planeetan kaikki organismit kuolevat.

 

Mahdollisesti äärettömän avaruuden muissa kolkissa sama näytelmä toistaa itseään.

 

Ehkä pullo viskiä voisi sittenkin olla hyvä ajatus kestää tämän pitkän päivän matka yöhön.

 

xxxxxxxxxxxxxxxxxx

 

Muisto Heinäkuu 1997

 

”Ajattelumme arkeologia osoittaa, että ihminen on nuori keksintö. Keksintö, joka on ehkä lähestymässä omaa loppuaan.”

Michel Foucault

Muutin tänne kantakaupunginm laidalle reilut pari viikkoa sitten erottuani vaimostani. Ostin täältä yksiön, koska elän yksin ja yritän välttää kiinnijoutumista. En tiedä jäänkö tänne pysyvästi, mutta kiinteistöihin kannattaa aina investoida ylimääräiset roponsa. Vuokrakämppä olisi syönyt 10 vuodessa pääoman. Nyt se on ainakin näiltä osin tallessa. Toisaalta myös tarvittaessa suhteellisen nopeasti käteiseksi muutettavissa.

Kaupunginosana Alppila on puolimaailman seutua. Kaduilla hortoilee humalaisia ja kamankäyttäjiä. Jo ensimmäisellä dokausreissullani törmäsin ihmisiin, joiden elämää leimasi koettu väkivalta tai sen uhka. Tapasin naisen, joka on osastosihteerinä ministeriössä. Minulla oli kassissa pari pulloa kossua, joten hän lähti mielellään asunnolleni. Ensin surffailimme netissä kaikessa rauhassa, mutta pian lääkkeiden ja terävän viinan yhteisvaikutus pani naisen täysin sekaisin. Yritin saada hänet ulos, mutta hän ei pysynyt tolpillaan. Sen sijaan hän vaati minua häipymään. Hän kertoi saaneensa 18- vuotiaana tuomion poikaystävänsä taponyrityksestä. Hän oli vetänyt tätä puukolla kaulaan. Onneksi veistä ei ollut käsillä, tai minun olisi saattanut käydä samoin.

Olisi ollut surkeaa kuolla tälle harmaalle planeetalle auringon paistaessa galaksiin.

Viimeiset neljä päivää olen yrittänyt toipua entiselleni kaikesta bailaamisesta. En kestä viinaa pitkään psyykkisesti enkä fyysisesti. Monet alppilaisista kestävät sitä näköjään kevyesti viikosta viikkoon. Onneksi en ainakaan vielä kuulu heihin. Viina ja lääkkeet ovat tämän päivän Helsingissä niin yleinen yhdistelmä, että diapameja myönnetään vain 10 kappaleen erissä. Alppila uhkaa hukkua kemikaaleihin ja medikaaleihin.

En ole pitkään aikaan asunut kerrostalossa. Kaikki on täällä erilaista; kuuluu ääniä rappukäytävästä, tupakansavua tulee ulkoa, humalaiset paukuttavat ovia keskellä yötä. Välillä tarkistan onko aseeni nopeasti tarvittaessa esille otettavissa. Aluksi minun oli vaikea sopeutua, mutta pikkuisen olen jo onnistunut. Tosin samalla harkitsen jo muuttamista rauhallisempiin maisemiin. Kämpänhän voi aina vuokrata ylihintaan, kuten Helsingissä tehdään.

Ilman nettiä, radiota ja telkkaria en voisi kuvitella asuvani tässä kaupunginosassa päivääkään. Monet silti viihtyvät. Täällä on paljon vanhuksia, jotka ovat asuneet täällä vuosikymmeniä. Heidän kuollessaan tilalle muuttaa jopa lapsiperheitä. Mielestäni tämä ei ole paras mahdollinen paikka lapselle kasvaa. En ymmärrä miksi monet arvostavat kivikaupungissa asumista vihreiden lähiöiden kustannuksella? Tosin on rikkaan ja köyhän mittainen ero lähiöllä ja lähiöllä.

Hyvä puoli Alppilassa on, että täällä asuu paljon nuoria naisia. Etenkin näin kesäisin he tihkuvat seksiä ympäriinsä. Minusta tuntuu, että maailma on löytänyt pystyt rinnat uudestaan. Ainakin uudenmalliset rintsikat. Niitä minä haluaisin päästä riisumaan naisten yltä, ja olenkin jo päässyt.

Viime yönä en saanut unta ennen aamunkoittoa vaikka otin kolme tenoxia ja kourallisen sparinea. Lääkkeet alkoivat polttaa vatsaani ja jouduin syömään banaaneja. Kaikki ei ole tässä elämässä ihan kohdallaan, mutta mitäpä tuota valittamaan. Kuollaanhan nälkäänkin ja niin pois päin.

Aamulla tuli mies korjaamaan vessanpyttyä. Vaikka hän oli vain huoltomies, olivat hänen sanansa ja eleensä kuin pankin pääjohtajalla. Onneksi pytty tuli kaiken svengaamisen keskellä kuntoon ja kundi painui vittuun, jossa voi puolestani oleskella, kunnes jälleen tarvitaan pytynkorjaajaa.

Lehden luettuani huomasin olevani totaalisen yksin. Kukaan ei soita, eikä kutsu käymään. Minä en soita kenellekään, enkä kutsu ketään käymään. Joku psykologi voisi aavistella, että tämä ei tule päättymään hyvin. Hän voi hyvinkin olla hyvin oikeassa. Toisaalta puhelin kytketään vasta ensi viikolla.

Päätän uskaltautua ulkomaailmaan. Asfaltti on sateen jälkeen Alppilassa märkä. Suuntaan kulkuni Kallion kirjastoon. Vielä pari vuotta sitten siellä käydessäni en voinut aavistaakaan sen tulevan olemaan pian lähin kirjastoni. Maksan sakkoja ja lainaan kirjoja. Näinkin elämä menee. Niin kauan kun varastossa on lukemattomia kirjoja, on vielä toivoa edes jonkin uuden johtolangan löytymisestä. Voihan näin ainakin itselleen uskotella.

Paluumatkalla menen alakerran baariin Pasin kulmaan syömään kiinalaista ruokaa, koska muistelen sen olleen ihan hyvää viime viikkoisen kännin alkuvaiheissa. Loppupäässä en tietenkään enää edes syönyt. Tilattuani safkan näen tutun remmin nurkkapöydässä. Paikka on savumeri. Ruoka maistuu liian suolaiselta, eikä ollenkaan niin hyvältä kuin humalan sumentama makuaistini muisti. Selvä pää rumentaa naiset ja tekee ruoan pahanmakuiseksi. On silkkaa tuhlausta olla selvin päin.

Lisään alakerran baarin listaan paikoista jonne en enää koskaan aio mennä. Muita listaan kuuluvia ovat Populus ja Pub Pete. Oikeastaan samaan listaan voisi lisätä lähes kaikki Helsingin kapakat. Ihmiset joita niissä tapaat ovat menneet tai menossa rikki. Rikkinäinen ihminen viiltää sinua, eikä tule ehyeksi vaikka kuinka otat hänet kainaloosi ja yrität uskotella tämän olevan turvassa kuin lapsi äitinsä kainalossa.

Toisaalta en luota internetin seuranhakupalveluihinkaan. Ne ovat kuin intialaisissa sanomalehdissä julkaistavia ilmoituksia, joissa isä hakee lapselleen aviopuolisoa. Kuka tahansa minimivaatimukset täyttävä kelpaa.

Olen saanut paljon vastauksia omaan hakuilmoitukseeni, mutta tunnen syvää kauhua lähteä tapaamaan luonnossa ihmistä, joka on kiinnostunut minusta vain lyhyen profiilin perusteella. Sitä paitsi profiilit voivat olla väärennettyjä, ja useimmiten ovatkin.

Kolme naista on ehdottanut minulle tapaamista jossakin ravintolassa, mutta olen valehdellut lähteväni landelle. Juomisen jälkeisinä päivinä minusta ei tosin ole kunnolla menemään edes lähikauppaan. Ehkä maanisessa vaiheessa voisin mennäkin sinkkutreffeille.

Sitä paitsi New Yorkissa tällä hetkellä oleskeleva kalkuttalainen nainen toivoo minun menevä kanssaan naimisiin heti lokakuussa, kun avioeroni tulee voimaan. Eikä minulla näytä olevan voimia panna hänen turhia unelmiaan palasiksi, vaikka pitkässä juoksussa se olisi hänenkin kannaltaan parasta. Ilmeisesti olen niin rakkauden nälkäinen, että minulle kelpaavat kaikki; intialaiset taiteilijattaret, nettisinkut ja Alppilan alkkikset.

Kohtaus tulee yleensä illansuussa. Käteni alkavat täristä, enkä osaa keskittyä tekemään mitään. Yritin kirjoittaa erästä hakemusta, mutta sen tekeminen muodostui minulle ylivoimaiseksi. On kuin päässäni olisivat jonkinlaiset sekobileet käynnissä, enkä mahda niille mitään.

Nykyään tällaiset tapaukset varmaankin diagnostisoidaan paniikkihäiriöiksi. Ja uusia tapauksia ilmenee sitä vauhtia, että ei entisillekään ehditä mitään muuta tekemään kuin lyömään reseptilappu kouraan. Surkeaa, kovin surkeaa. Kun ajattelin asiaa aamulla tulin siihen tulokseen, että minun tulisi lähteä täältä pois. Mutta minne menisin? Kotikaupunkiini Ouluun vai ”tulevan vaimoni” kotikaupunkiin Kalkuttaan? Lähtemisessä on aina riskinsä, mutta niin on myös jäämisessä. Moni jäänyt tajuaa tämän vasta sitten kun lähteminen ei enää ole mahdollista.

Kukaan ei todellakaan soita minulle. Paitsi tämä maisteri K, jonka kanssa vaihdamme lähes päivittäin myös e-mailia. Tänään hän soitti minulle keskeltä omaa paniikkihäiriötään työpaikaltaan kysyen, olenko soittanut hänelle. Joku oli kuulemma soittanut. Kun kerroin, että en ole soittanut, hän kysyi olenko edes mailannut. En ollut tehnyt sitäkään, vaikka joku oli yrittänyt hänelle myös sähköpostia lähettää. En taida olla ainoa, jolla surisee tänään himassaan.

Vainoharhat kuuluvat myös taudinkuvaan. Tarkistan vähän väliä onko Visa-kortti tallessa. Saan myös päähäni, että minulla on keittiön kaapissa satojen tuhansien arvoinen osakekirja.

Milloin minulle alkoi käydä näin? Tarkkaa ajankohtaa ei ole mahdollista määritellä. Prosessi on edennyt hiljaa ja huomaamatta kuin vasta terminaalivaiheessa todettu syöpä. Viimeinen hyvä vuosi oli 1992. And 1991 was a very good year too. Tosin jokaisena vuotena on jossakin kohdassa tapahtunut totaalinen blackout.

Ehkä ongelma ei olekaan siinä, että miten kestää tässä elämässä vanhuuteen saakka. Ehkä ongelma onkin yritys ratkaista ongelma. Ehkä elämäni oli tarkoitus päättyä jo vuonna 1992. Tässä ei taida olla kaikkien mielestä järkeä, mutta logiikkahan on tylsää sanoi jo Hitchcock. Teoriaa pitäisi tosin hieman kehitellä, samoin kuin lukuisia muita kesken jääneitä töitäni.

Sisilia koronan aikaan ja jälkeen