Helsingin pimeys

13.11.2023 Helsingin pimeys

 

Katsoin presidentti Ahtisaaren hautajaiskulkuetta läpi sateisen ja hämärän Helsingin. Mielestäni kaupunki on parhaimmillaan marraskuun pimeydessä. Tutut kulmat joissa ihmiset kulkevat hahmottomina varjoina ikuisessa hämärässä. Ravintoloiden valot tuikkivat kuin etäiset tähdet. Niihin on hyvä kadota pakoon pahaa maailmaa.

 

Kaikki hyvät kapakat on kuitenkin stadissa vuosien varrella suljettu tai muuttuneet ketjuravintoloiksi. Toista oli 30 vuotta sitten keskellä syvää lamaa. Pimeyden kesti kohtalaisen hyvin jos oli kiireinen mutta pääsi välillä kantapaikkaan pakoon pahaa maailmaan. Ei ollut aikaa rypeä itsesäälissä ja kaamosmasennuksessa.

 

Lama Suomessa elivät keskiolut kapakat ja tissibaarit kukoistustaan. Työttömillä ei ollut muuta tekemistä kuin imeä päivät pitkät keskaria, työttömät kurjat joutuivat myymään tissit paljaana viinaa. Tuo kausi jatkui muutaman vuoden. Kun lama oli ohi, katsoivat halvat keskarikapakat ja myös tissibaarit.

 

Jäljelle jäivät Alcatraz ja muut Venäjän mafian paikat. Niissä kaikki huijaavat kaikkia mutta se on näiden herrojen klubien koodi. Alle kolmensadan euron et pääse niistä ulos.

 

Olin hommissa Albertinkadulla. Sen lähikuppilat tulivat tutuiksi. Töistä saattoi karata pakoon olemisen tyhjää la nauseaa Hietalahden ravintola Salveen joka oli tuolloin vielä halpa telakkatyöläisten mesta. Silakat maksoivat muistaakseni kahdeksan markkaa annos. Miehet ajoivat jopoilla Hietalahden telakalta vetämään lounaaksi silakat ja muutaman stoben kaljaa.

 

Nyt Salve on ketjuravintola jossa silakat maksavat yli kaksikymmentä euroa annos. Helsingin telakka on vaihtanut monta kertaa omistajaa. On ollut korealaisia, venäläisiä ja nyt viimeisimpänä sen ostivat kanadalaiset.

 

Mutta enää eivät miehet haalareissaan polje päiväkaljalle Salveen. Telakalla on viinan suhteen nollatoleranssi. Lisäksi vuosien myötä työväkeä tarvitaan vähemmän.

 

Salvessa käyn kuitenkin stadissa liikkuessani edelleenkin vetämään ylihintaiset silakat. Ravintola on muuttanut Hietalahden rannassa uuteen paikkaan. Mutta asiakaskunta seurasi perässä. Lisäksi ulkomaalaiset turistit ovat löytäneet paikan.

 

Helsinkiin on valmistunut tai valmistumaisillaan yli 30 uutta hotellia. Ennen oli pulaa huoneista ja korot nollassa. Kaikki ¨talosnerot¨ keksivät samaan aikaan toisistaan tietämättä iden rakentaa Helsingin keskusta täyteen hotelleja. Hyvä puoli asiassa on että asiakkaiden puuttuessa hotellihuoneiden hinta on Helsingissä tarjouksessa vain satasen. Esimerkiksi Kotkan seurahuoneella se on kaksikertaa kalliimpi.

 

Huonosti tulee käymään monelle uudelle hotelliyrittäjälle mutta oma syynsä. Kaikki keksivät saman liikeidean samaan aikaan, eivätkä ymmärräneet muiden talousnerojen keksineen samaan aikaa saman idean. Näin se käy.

 

Ravintola Kannas Eerikinkadun päässä eli myös 90-luvun alussa kultakauttaan. Lepakossa toimineen Radio Cityn porukka otti sen kantapaikakseen. Monet illat pelasin siellä flipperiä ja meno oli mahtavaa.

 

Yksi tuttu toimittaja oli lisäksi onnistunut hankkimaan kymmeniä litroja pirtua. Hänellä oli povarissaan taskumatti jota kävimme välillä tyhjentämässä vessassa. Myöhemmin tyyppi ajautui kirjoittamaan Jerry Cottoneita ja muuta kioskikirjallisuutta.

 

Kannaksen kulta-aika meni kuitenkin nopeasti ohi. Se on jälleen korttelikapakka jota on yritetty saada menestymään ties monellako konseptilla.

 

Etu-Töölön urhojen kotipesä Urhon pubi oli myös tuolloin sekalaisen taiteilija- ja tyhjäntoimittajaväen suosiossa. Pianoa paukutti joku koskaan Sibelius Akatemiasta valmistumaton musikantti. Porukka oli monenkirjavaa, kuten Helsingin ravintolamaailmassa yleensäkin.

 

Siellä se Veksi Salmi veti viinaa putken jäädessä päälle, käy ilmi juuri ilmestyneestä hänen Topi poikansa muisteloissa isästään. Salve, Sea Horse ja Wanha Kettu taisivat myös olla sananiekan vakipaikkoja viinan maistuessa joskus liian hyvin liian pitkään.

 

Jossain vaiheessa pohjalainen osakunta päätti että Urkin pubi tarvitsee kasvojenkohotuksen. Remusakki heitettiin kylmästi pihalle vaikka Hesarin Anu Seppälä kirjoitti lehteen tästä kulttuuriskandaalista useamman jutun.

 

Ei autanut vaan Etu-Töölön urhot muuttivat Hietaniemenkadun Pub Peteen. Muistan olleeni kantamassa seuran puulaakissa voittamia pokaaleita uuteen kotipesään. Olin myös pari vuotta seuran jäsen mutta koskaan en muistaakseni ehtinyt osallistua kuin tikkakisoihin.

 

Mutta Hietanimenkadun Pub Pete oli 90-luvun puolen välin tienoilla paha narkkarimesta. Siellä elettiin kuin viimeistä päivää. Törmäsin ensimmäisen kerran stadin narkkariarmeijaan joka oli sinne pesinyt. Entiset urkkilaiset katosivat vähitellen ja pohjasakka jäi jäljelle vaikka ravintola pyrki siivoamaan kasvojaan poliisin painaessa päälle.

.

Pub Pete oli kantapaikkani monta vuotta. Sitten sen veto hiipui. Asiaa ei ainakaan auttanut kodittomien asuntolan perustaminen saman kadun varteen. Lopulta siihen tuli intialainen ravintola. Se meni nopeasti nurin. Nyt siinä taitaa olla joku toimiston retale.

 

Mutta ei se Pete ollut ainoa mesta missä kuljin kerran. Nyt jo ajat sitten kadonnutta Bermudan kolmiota Elite – Kuukuu- Manala kuljin myös liian monta vuotta. Ensin pohjat Eliten baarissa, sitten täpötäyteen Kuukuuhun tungeksimaan. Koko kaupungin paras bailujengi oli siellä.

 

Piti kuitenkin olla tarkkana valomerkin lähestyessä että ehti KuuKuun sulkemisen jälkeen nopeasti Bottalle ettei joutunut jonottamaan kallista peliaikaa jääkylmässä yössä. Manala oli auki neljään aamuyöllä. Pääsin sinne aina sisään mutta paras dokauskaverini alkoi jossain vaiheessa nukahdella kahden jälkeen pöytään ja sai lopulta porttarin. Tasan eivät käy onnen lahjat.

 

Kun hän muutama vuotta myöhemmin pääsi taas sisään, nukahti hän heti samantien yön ollessa jo pitkällä. Elinikäinen polttari jatkui vaikka Manala suosio yökapakkana alkoi hiipua, kuten kävi koko Bermudan kolmiolle. Yön painopiste muutti Kamppiin. Etu-Töölön paikat stailattiin paremman väen ruokaravintoloiksi.

 

Mutta yksi on vielä mainitsematta: Malminrinteen Wanha Kettu. Se oli jo tuolloin sekalaisen väen kunnon juottola. Sinnekin oli hyvä pujahtaa muutamaksi päiväksi työpaikalta pakoon.

 

Piti vain muistaa käydä leimaassa kellokortti perjantaina. Ei sitä tosin kukaan koskaan edes tarkistanut. Koko Kuntaliiton sakki oli pahasti vuosien tyhjäntoimittamisessa ajan hengen mukaisesti juopahtanut ja istui  ison osan työajastaan Kampin ja Punavuoren kapakoissa. Sieltä niitä tiedettiin etsiä jos oli jollekin jotain asiaa. Yleensä ei kukaan kaivannut ketään…

 

Wanhassa Ketussa olen käynyt jo yli 30 vuotta. Vanhat mestarit ovat jo kuolleet. Uusia en tunne mutta mestan fiilis on edelleenkin paras koko stadissa. Viime kesänä sitä hieman siistittiin ajan mukaisemmaksi, Tämä oli minulle tietenkin kova takaisku vaikka sama tarjoilija joka on ollut siellä lähes 30 vuotta hommissa ja laskee kaljaa vieläkin.

 

Minä pidän marraskuun pimeästä stadista. Kaikki ovat masentuneita ja juovat liikaa. Mutta se on menneen kunnon Helsingin meininki. Uudet paikat joita tulee ja menee eivät minua isommin sytytä.

 

Minulla on pakkomielle lukea kaikki ravintola-arvostelut Hesarista. Mutta kun joskus menen näihin taivaisiin saakka kehuttuihin paikkoihin on kokemus aina tyhjänpäiväinen pettymys.

 

Juovan luokan korvannut luova luokka sen sijaan menee sakilla näihin keittiömestareiden uusiin lupauksiin. Syytä mennäkin nopeasti; puolen vuoden päästä kaikilla niistä on rahat loppu ja ovet pysyvästi suljettu. Ruoka on kehnoa mutta nuoret ikäluokat syövät ennen muuta mielikuvia. Kotona vielä keittävät kaurapuuron jotta eivät joutuisi menemään nälkäisinä nukkumaan.

 

Sea Horse Ullanlinnassa ja Kallion Oiva ovat myös minulle menneisyydessä rakkaita paikkoja. Rokkari Andy McCoy tapaa usein tinata Sea Horsen eli Sikalan viereisessä puistossa. Joskus hän yrittää myydä tauluja tai muuta krääsää.

 

Mä kolmatta linjaa takaisin, kuljen kerran, lauloi Fredi kauan sitten Junnu Vainion sanoin. Saa Oivan portsari lantin jonka velkaa jäin, luvataan laulussa. Oiva on Kallion klassikko. Cella ja Tenkka menevät samaan kastiin.

 

Vielä täytyy mainita Juttutupa jossa vasemmiston porukat pitävät hyviä pirskeitä. Kaikki ovat veljiä keskenään. Isolla osalla on suojatyöpaikka Hakaniemen ammattiliitoissa. Taideväki myös pyörii siellä etsimässä jo aikoja sitten kadottamaansa inspiraatiota.

 

Vanha Helsinki on kuollut pois. Uusista suosikkini on Kampin keskuksen Rotterdam. Siellä näkee ihmisten olevan matkalla töistä kotiin Espooseen. Mutta ei se vedä vertoja em. kulttuurikohteisiin jotka Unescon olisi jo aikoja sitten pitänyt suojella.

 

Kun päädyin erinäisten vaiheiden jälkeen Alppilaan tutustuin siellä aivan uuteen porukkaan. 25 vuotta sitten ihmiset osasivat vielä käyttäytyä kunnolla. Narkkarit eivät olleet vallanneet Kalliota ja Alppilaa.

 

Samassa talossa asui porukkaa jonka olohuone oli alakerran baari Pasin kulma. Siellä tutustuin monenlaisiin tyyppeihin jotka olivat joskus melkein breikanneet jollakin alalla. Nyt jäljellä olivat vain muistot ajasta kun elämässä pyyhki vielä hyvin.

 

Ihmiset olivat kuitenkin kohteliaita. Tätä se Salmenin Lefa jossakin kirjassaa ihasteli, että Alppilassa ihmiset vielä ovat veljiä keskenään ja välittävät toisistaan. Näyttelijä Piskonen, Saksassa uran tehnyt oopperalaulaja, Hampurissa huorannut konkkaan meneen kemikalion pitäjä, maajoukkuetason koripalloilija, Harvardin tohtori joka toimi samaan aikaan kuuden pornolehden päätoimittajana…

 

Paljon mojovaa sakkia joka oli hyvää seuraa oman elämäni sekavissa vuosissa.

 

Toki siellä asui myös paatuneita ammattirikollisia. Utajärven mies Pera oli alamaailman torpedo. Koska olin Oulusta kotoisin ja sieltä Utajärvelle on vain sata kilsaa, olin hänen mielestään saman kylän poikii. Hän lupautui suojelemaan minua jos vaikeuksia tulisi moottoripyöräläisten tai muiden omilla säännöillä pelaavien kanssa.

 

Samalla Pera varoitti minua tarttumasta tuliaseisiin. Muutama vuosi linnassa ei ole mukava juttu. Tappele ennemmin nyrkeillä, hän neuvoi. Pera tiesi mistä puhui. Kerran hän latasi kaksimetristä entistä maajoukkuetason koripalloilijaa turpaan. Se oli laakista vainaa.

 

Ei ole Helsinki enää entisensä. Harmaa kaupunki kutsuu mutta ihmiset ovat vaihtuneet toisiin, kuten eräs hallituspuolue ohjelmassaan väittää. Igor, Ami, Panda, Pirkka, kaikki kuolleet. Kale, Pastori, Pepe, Pöksymäen seilorit. Paljon kuolleita mutta täällä mä vaan dallaan Sisilian kuhmuraisia katuja.

 

Ahtisaaren hautajaissaatto nosti kummia muistoja mieleeni. Aika kultaa muistot. Ehkä se on parasta ajassa ja muistoissa.

 

Mä vaan kävelen näitä Ortigian katuja vielä pari kuukautta ainakin. Käyn ylhäällä vuorilla, alhaalla laaksoissa. Italia, tämä luvattu taskuvarkaiden maa, kuten Markus setä lausui radion suorassa lähetyksessä 50-luvulla ja sai aikaan diplomaattisen kriisin. Eipä silti Kotkassa naapurin rouva sanoi samaa kuullessaan matkan suuntautuvan taas Sisiliaan; Minusta tuntuu että siellä on paljon enemmän varkaita kuin muualla.

 

Voi olla. Ainakin sähköpyörän omistajat irrottavat akun matkaansa jättäessään pyöränsä tiukasti lukittuna katutolppaan.

 

Täällä Italiassa kansat vealtavat Välimeren yli pikkupurtiloillaan. Mutta paljon täällä on myös väkeä joka omaa italialaiset sukujuuret. Jos edes toinen isovanhanhemmista on syntynyt Italiassa pääsevät jälkeläiset vapaasti muutamaan takaisin. Ensin he lähtivät miljoonittain joukolla, nyt yritteliäimmät jälkeläiset palaavat takaisin lupauksena saada Italian kansalaisuus ja ennen muuta Euroopan Unionin passi.

 

Ensin he opettelevat englantia. Kun osaavat riittävästi suunnittelevat muuttavansa pohjoiseen Saksaan ja jopa Suomeen. Italiassa palkat ovat huonot mutta unelma pohjoisesta elää.

 

Lähibaarissa on töissä argentiinalainen nuori nainen. Hänellä on selvä suunnitelma, mieli täynnä unelmaa paremmasta elämästä pohjois-Euroopassa. Ja sitten jotkut marisevat kun Helsingissä ravintolat palvelevat vain englannin kielellä kun ei saada paikallista hipsteriainesta hommiin kapakoihin…

 

Kuten olen jo sanonut; kausi vetelee viimeisiään. Pidän enemmän tyhjistä kaduista. Samalla alkaa havaitsemaan paremmin paikallisen elämänmenon turistimassojen takaa.

 

Tämä kaunis unelma on kuitenkin särkymässä; inflaatio, korona ja yleinen ahneus ovat nostaneet Sisiliassakin hinnat tappiin. Ennen koronaa auton vuokra päivässä Palermon lentokentällä oli 24 euroa. Tänään se maksaa 120 euroa.

 

Sama hintojen hillitön vedätys näkyy myös takseissa ja monessa muussa asiassa. Sisilia ei ole enää olennaisesti pohjoista Italiaan halvempi paikka elää. Tästä kärsivät ne jotka ovat siirtäneet elämänsä kokonaan tänne.

 

Meikäläinen voi nostaa kytkintä vaikka huomenna joten en ole nalkissa monen kämpän täältä ostaneen tavoin. Aion mennä vielä muutamaan mestaan ja katsoa karnevaalit. Pyhää Luciaa juhlitaan täällä Siracusessa joulukuun puolessa välissä Jos turnauskestävyys pitää saatamme vielä päätyä Padovan nurkille ja tammikuun lopussa Venetsian karnevaaleihin.

 

Mutta vain olennainen on tärkeää. Elämä ilman koiraa on tarkoituksetonta kuin lottovoitto ilman täysosumaa.

Sisilia koronan aikaan ja jälkeen