Parco archeologico di Neapolis, Syrakusa
Syksyn mahdollisesti viimeisiä kuumia päiviä vietetään. Lähdemme puolen päivän jälkeen katsomaan asuntomme lähellä sijaitsevaa muinaismuistoaluetta. Koronan vuoksi portin viereiset myyntikojut ovat ilman asiakkaita, myyjät kyllästyneitä, paikan kaikki ravintolat suljettu. Lisäksemme alueella on vain yksi italialainen ryhmä ja muutama yksittäinen käppäilijä keskipäivän polttavan auringon alla.
Parco archelogico di Neapolis on täynnä historiaa kreikkalaisen siirtokunnan ja roomalaisvallan ajalta. Paljon on sekin kokenut vuoisisatojen aikana. Kaikki siellä joskus liikkuneet ihmiset kadonneet jo aikoja sitten historian kitaan. Jäljellä vain jämät kuvaamassa kännyköillään menneen maailman reliikkejä. Kohta on mediän vuoro antaa tilaa takana tuleville.
Kreikkalainen teatteri oli aikoinaan yksi suurimmista heidän rakentamistaan. Roomalaisessa amfiteatterissa gladiaattorit taistelivat 400-luvun alkuun asti jolloin nämä veriset spektaakkelit kiellettiin. ¨Dionysoksen korva¨ luola kuuli aikoinaan kaikki hirmuhallitsijaa vastustavat mielipiteet, joten silloinkin kannatti pitää turpansa kiinni.
Näitä rauniota olen katsellut jo yli 40 vuotta Välimeren eri puolilla mutta vasta nyt alan päästä jujusta kiinni. Siellä on jäänteet menneen kadotetuista historioista, joita me jostain syystä katsomme edelleenkin tärkeäksi käydä tilaisuuden tullessa katsomassa. Saman tapaa kuin vanhat katedraalit täytyy käydä jokaisessa kaupungissa tarkistamassa. Jonkinlaista uskonnollista seremoniaa kaiketi tämäkin.
Muistan ensimmäisellä interrail matkallani Napolin retkeilymajassa tapaamani saksalaisen narkkarin. Hän ei käsittänyt miksi halusin mennä käymään Pompeijissa.
-If you are intersted about the dead stone go to Pompeiji, tyyppi täräytti.
Paluumatkalla törmäämme karuun etelän todellisuuteen. Conan supermarket on siestan aikaan 13.30-16.30 suljettu. Eikä apua tuo edes apteekin automaatti, jossa tarjolla lähinnä kondomeja ja liukuvoiteita. Italialaiset ovat tunnetusti pornahtavaa sakkia.
Tästä tulee mieleen tämän päivän ällöttävin uutinen. Vietnamissa joltakin naiselta on takavarikoitu 350 kiloa käytettyjä kortsuja. Hän on pessyt ja muotoillut ne jälleen myyntiin. Mistä ne ovat peräisin jää jutussa auki.
Onneksi asunnon viereinen kahvila oli auki. Sieltä saimme juomia. Ostin reissun ensimmäisen kaljan Messina oluen. Se oli kylmää ja maistui mukavalta. Illalla voisi ottaa vielä pari kun menemme syömään taas Ortigian saarelle. Ei kai tässä minkään raittiusaatteen nimissä olla reissussa.
Vaimo lentää 6.10. työmatkalle Roomaan. Olin aikeissa lähteä Pozzallosta pikalaivalla Maltan Vallettaan. Mutta koronatilanne on Maltalla paljon pahempi kuin Italiassa. Yritän saada tolkkua toimenpiteistä joita paluu Sisiliaan edellyttää. Lisäksi ohjeet ja lomakkeet muuttuvat koko ajan. Pahimmassa tapauksessa joutuisin tekemään koronatestin Maltalla 72 tunnin sisällä ennen paluuta päästäkseni takaisin Pozzalloon. Maltalle pääsisin helposti mutta paluu olisi kysymysmerkki. Vajaassa kahdessa viikossa tilanne voi mennä siellä ja täällä pahempaan suuntaan.
Luovun ajatuksesta Maltan reissusta. Alan suunnitella reissua Messinan suuntaan aina Liparin saarille saakka. Katsotaan miten käy. Veri vetää maantielle joten jonnekin joka tapauksessa. Jo tässä on vajaa viikko oltu kohteessa. Ei tänne ole tultu ikävää pitämään. Vaikka yksi reissun tavoitteista on kyetä rauhoittumaan maanisen matkailun ja muun elämän rasituksista.
Vaimolla on paljon töitä rästissä, joten taidan lähteä huomenna omin päin käymään viereisessä Cataniassa junalla. Matka kestää reilun tunnin ja asemalle olen reitin käynyt ottamassa selville.
Katson televisiosta italian television keskusteluohjelmaa. Siinä huudetaan yhtä kurkkua sata kertaa kovemmin kuin A-studiossa. Kaikilla television naistoimittajilla on Italiassa vaalea tai vaalennettu tukka. Tämä pistää aina silmään kun eksyn pois urheilukanavilta. Kauneusihanne on täysin eri kuin mitä tummahiuksiset italialaisnaiset etupäässä edustavat. Pohjoisen vaaleat vaativat naiset tarvitaan joka kanavalle joka ohjelmaan jotta katsojat jaksavat katsoa.
Illalla siis syömään kunnolla. Mietin uskaltaisinko tilata kala-annoksen? Pizzat ovat hyviä ja pastat mutta rantakaupunkina Syrakusassa on paljon kalaravintoloita. Jotkin varmasti ensiluokkaisia.
Avioeron harkinta-aikaa on jäljellä 84 päivää. Mutta tästä asiasta kirjoittelin Kreikassa käsiksen ”Naiset elävät toisin” joten ei tässä yhteydessä asiasta enempää. Joskus joku saa vain päähänsä että haluaisi vielä kerran aloittaa elämänsä alusta. Mutta se on iän myötä yhä vaikeampi projekti saada maaliin. Tätä todistaa tämä yhteinen retkemme syksyä pakoon Sisiliaan.
Kuuntelen pojan muistelmia isästään Niklas Herlinistä. Tyyppi oli joka suhteessa niin paljon syntymästään asti säikähtänyt, että ottaa voimille kuunnella jonkun olmin lukemaa tarinaa taviksesta joka sattui olemaan miljardööri. Niklas ei koskaan kasvanut aikuiseksi. Tämä näkyi hänen tekorankassa olemuksessaankin. Nahkarotsi, levikset, bootsit ja korvakoru. Kun hänet näki jossain oli hän aina pelokkaan näköinen tai umpihumalassa. Ei saanut hänkään rahalla onnea, kirja ennen muuta todistaa vailla suurempia kirjallisia ansioita.
